Vuodenajat

Kaikki vuodenajat, sisältävät omat kivat asiansa. Niissä on jokaisessa viehätyksensä. Vuodenaikojahan on neljä, mutta minulle viisi, koska joulunaika on ihan omansa. Olen joulufriikki, kaikkien muiden omituisuuksieni lisäksi.

Kevät, on ehkä vuodeanjoista innostavin. Luonnon herääminen, kaikki tuoreus, uusi elämä. Saa ihmisenkin vipeltämään vähän vilkkaammin, saa heräämään horroksesta.

Kesä! oijoi. Silloin on ehkä aikaa, nauttia ja levätä. Kerätä voimia, uusiin ponnistuksiin, retkeillä, valokuvata. Olla ulkosalla, uida, saunoa, veneillä. Istua hellehattu silmillä, rannassa keinussa, tuijottamassa laineiden juoksua kiville.

Syksyn kirpakat värikylläiset päivät, ensi pakkasten kuuraamat maisemat. Raikkaassa ilmassa retkeily, on virkistävää. Muuttolintujen poislähtö, on aina haikeaa. Aika ennen joulua, harmaat pitkät pimeät jaksot, voivat olla josku piinallisia ja väsyttäviä.

Joulu hehkuu lämpöä, värejä, valoa. Läheisyyttä ja iloa, yhdessä oloa. Nautin erityisesti joulunajasta, ..sitten kun kaikki valmistelut on saatu kunnialla päätökseen.

Pidän myös talven kuulaista pakkaspäivistä, sinisestä taivaasta hankea vasten. Kuuralla kuorutetuista puista, tuulesta ja tuiskustakin. Jos saan istua silloin shaaliin kääriytyneenä, takkatulen ääressä.

Syvällistä väsymystä

Aivoni ovat karttaneet syvällisiä ajatuksia viime aikoina, tai ajatukset ovat sujahtaneet kiireen taskuun. Se leuhottaa meillä, takinhelmat heiluen. Kaikista syvällisintä, mitä olen tavannut on pyykkikopan pohja. Sain yliotteen villasukista! jes! arjen puurtaminen, yrittää työntää tikkuja kynsieni alle. Jokapäiväinen vieras, väymys, se on jäänyt hartioilleni istumaan, ihan olemaan. Tekee jalkani painaviksi ja ajatukseni sekaviksi. Siinä hotinassa, sanakoppakin on kaatunut. Kaikki sanat lojuvat sikinsokin, kirjoita tässä nyt jotain. Vaan eipä hätää, tämä on vain väliaikaista.  Eikös vain?

Hellettä, ukkospuuskia

Perjantaina huristelimme, jälleen kesämökillemme. Matka vain 26 km taittui nopeasti. Lämpömittari huiteli 28 astetta. Hätäisesti pääsimme autosta ulos ja saimme kannettua tavarat sisään, kun ukkosmyrsky pyyhkäisi pitkin järven pintaa. Jyrisi ja kolisteli, meni sitten menojaan. Aurinko pilkahti nopeasti, pilvien takaa esiin. Oi mikä tuoksu kosteasta metsästä tulikaan, koivunlehtiä ja sammalta.

Illalla en olisi malttanut mennä nukkumaan, oli niin kaunista.  Usva alkoi hiljaa hiipiä maiseman reunoille. Avoimesta ikkunasta, luonto tulvi vielä sisään vuoteeseenkin. Kurkien kirkkaat äänet kiirivät suolta, mustarastas pisti parastaan, kuin kilvan muiden lintujen kanssa. Joutsenpari lensi jostain läheltä, rupatellen toisilleen. Käki kukkui, sen ääni kantautui kirkkaana muun pauhun yli. Sinnittelin kauan vuoteessa, ennenkuin annoin unelle luvan tulla.

Tämä kaveri, juhli eilen illalla oikein kunnolla. Häät kestivät koko yön, se näyttää eksyneen suunnasta. Järvi oli ihan toisaalla, mihin tämä tepasteli. Sitä se teettää, rellestäminen.

Puut kuhisivat pikkulintuja.

Lauantaina, oli kaunis vaikkakin tuulinen päivä. Tuulikin oli lämmin ja pehmoinen.

Mustarastas  tulee ihan viereen juttelemaan, tuntui marmattavan tarjoilusta. Onneksi olin varannut vähän pähkinöitä ja auringonkukan siemeniä evääksi sille.

Aurinkoa ja tummia pilviä

Aurinko on hellinyt hitusen tänään, tuulenhenkäys on lämpöinen, kevään makuinen. Välillä tummat pilvet seilasivat yllättäen, kameran kanssa kyykkivän, nutturapään ylle ja heittivät lämpöisiä isoja vesipiskoja päälle.

Äitienpäivä hortensia katselee ulos, kuinka ruoho alkaa viheriöimään, ojentelee lehtiään aurinkoa kohti.

Tämä uljas, pihan äänekäs valtias, herättää meikäläisen joka aamu kello neljän, viiden aikaa. mrrr

Suloinen, pulleavatsainen odottava äiti? vai onko tuo jo imettävä?, aterioi meidän seljapensaan oksalla. Sillä oli niin tuhottoman kova nälkä, ettei välittänyt, vaikka hiippailin lähemmäksi koko ajan. Valokuvasivu Alfheimin puolelta voit löytää enemmän kuvia hänestä.

Tulossa on

Kyllä se on tulossa, ihan varmasti! se kesä nimittäin. Joutsenet tekivät pesää, suon laidassa samaan paikkaan kuin viime vuonnakin. Sammakoiden urku konsertti, soitti kevät sävelmää, nousevin ja laskevin soinnuin. Muutto linnut, kertoivat oksilla tarinoita kaukomaista.

Riekko kävi pihan ruokinta paikalla, sillä oli jo puolittain kesätamineet yllä, valkoista oli vähän enää jäljellä. Ensimmäinen PÄÄSKYpariskunta, kävi tarkastamassa pesäpaikkaa, räystään alla. Minä "heitin talviturkin", kävin uimassa saunasta kahtena iltana. hrr.. Joten kesä voi kyllä astua esiin.

Blogikriisi!

Olin aivan haltioissani, sukeltaessani, blogien mielenkiintoiseen maailmaan. Muokkasin omia sivujani, blogipohjat ja värit, vaihtuivat useamman kerran, ennenkuin olin tyytyväinen, edes vähän. Selailin innoissani erilasia sivuja. Voi! Kuinka paljon, mielenkiintoisia ihmisiä ja tarinoita saatoinkaan löytää. Valokuvia!, paljon kauniita valokuvia, luonnosta, ihanista puutarhoista ja paljon muusta.Välillä huudahtelin innoissani, välillä veti hiljaiseksi ja vakavaksi. Piti hakea nenäliinaa, vähän itkeä tihuuttaa, sitten saatoin taas nauraa hillittömästi. Katselin tietysti myös, sisustuksesta ja retkeilystä kiinnostuneiden ihmisten sivuja, koska pidän niistä itse.

Oi! ja sitten löysin runoja! ihmisiä jotka ajattelevat, samaan tapaan kanssani. Joku kommentoi runojani! olin iloinen. Innoissani tuikin lukijakuvakettani, joka blogiin, siellä se paistoi, punahuivinen, aurinkolasipäinen kuvake joka paikassa. Kommentoin, otin kantaa, kirjoitin omaan tyyliini...kunnes päähän päsähti! Voisiko joku käsittää väärin mitä tarkoitan?!, eiväthän he tunne minua ihmisenä, enkä minä tunne heitä. Kommentit, voitaisiin nähdä ihan eri valossa, kuin olen tarkoittanut. Joku voisi vielä loukkaantua, mikä ihme hiippari?, kummallisia kielikuvia.. taitaa olla vähän piip..

Viimeisenä niittinä ja herätteenä, luin tekstin ÄIDINKIELEN oikeanlaisesta käytöstä blogeissa.. oijoi ! . Veti kokovartalokipsiin, sormet eivät enää suostuneet näppäimille. En ollut, innostuksissani lainkaan ajatellut, miltä tekstini kokonaisuudessaan näytti, saatika mitään kieliopin kiekuroita, joista nousee patteja. Selailin hiki hatussa tekstejäni, olihan sielä oho! ja voi! noh, hups! eikä?!
Suurimmat kömmähdykset on nyt deletoitu,.. toivottavasti. Jatkan kirjoittelua, koska pidän siitä paljon, virheettömiä teksteistäni tuskin tulee. Toivon, että kirjoitukseni ovat kuitenkin ymmärrettäviä ja mielenkiintoisiakin, koska enhän kirjoita vain itselleni.

Viikonloppuna

Viikonloppu oli sään puolesta loppujen lopuksi hyvä, vaikka aluksi näytti siltä, että on kylmää ja harmaata. Lauantain olimme retkellä sisareni kanssa Vuorresalon harjuilla. Koko päivä siinä meni, kuvailimme ja nautimme kauniista päivästä, keitimme nokipannukahvit ja söimme eväitä.

Pulputettiin ja parannettiin maailmaa, tulimme takaisin polkua pitkin pimeän hämyssä, punarinta lauloi niin huumaavasti ja samoin laulurastas. Jäimme oikein polulle seisomaan ja kuuntelemaan kaunista konserttia, kunnes..? kuului yhtä äkkiä joku kumma ärrpurr pusikosta. Aikaisemmin näimme siellä jonkun pyllyn? vilahtavan. Emme jääneet arvailemaan, mikä äänen sai aikaan, vaan astelimme hilppalujaa autolle. Laitan tästä retkestä, enemmän kuvia Alfheim valokuvasivulleni.

Sunnuntaina haravoin pihalla, oikein oli kaunis ja mukava ilma. Tuomessa oli jo pienet nupun alut, sinivuokot olivat tulleet esille kukkapenkissä.

Pellolla vesilammikossa oli vain lokkeja, viikolla siinä oli sorsia ja töyhtöhyyppiä, Lokki tuijottaa lammikkoon, aivan kuin ajattelisi "Kerro, kerro, kuvastin" .

Hyvää työviikkoa kaikille!

Vastaan tulevaa

Aamuisin ajellessa töihin on ihanan valoisaa, matkanteko sujuu mukavasti. Ympäristöönkin kiinnittää enemmän huomiota, kun ei tarvitse niin keskittyä ajamiseen liukkauden tai pimeyden vuoksi. Työmatkani viimeiset 15 minuuttia kuluvat kaupungin läpi ajamiseen. Ruuhkaiset jonot kulkevat kummallakin ajokaistalla hitaasti eteenpäin. Eräänä aamuna huomasin, että valoisuuden ja ehkä uusien lasieni vuoksi, NÄIN kaikenlaista vastaantulevissa autoissa.

Monta hartaasti haukottelevaa, saatoin melkein laskea hampaiden paikat (amalgaami). Tiukka ilmeistä porukkaa oli melko tavalla, sekä sellaisia lasittuneita katseita, mahtoivatko olla viellä hereillä?. Rattiin rummuttelevia, jump pump, rytmein matkaavia, aurinkolasein vaikka aurinko ei paistanut. Kännykkään puhuvia, joiden autot uhkaavasti aurasivat minua päin, sekä nenän ja korvan kaivajaa oli par kappaletta. Aina joukkoon mahtuu myös ainakin yksi Me, my self and I, joka keksii itselleen, kaksikaistaisella, kolmannen kaistan. Onhan hän porukan tärkein ja kiireisin heppu, muut väistelee ja hätä jarruttelee. Jonkun kädet huitoivat hurjasti kuin ropelit, luulin että minulle viittelöi, taisi kuitenkin olla hands free korvassa.. luulen. Huulipunaa lisättiin erään ratin takana, voileipää haukattiin toisessa. Ja sitten yksi ystävällinen hymy! Siinähän sitä olikin yhdelle aamulle.

Kolottaa ruotoa, vääntää muotoa.

Huomaan juttelevani, "Ovatko sormet päättäneet olla tänään, Atrian nakki?, vai isompi Popsi nakki? tai jotain siitä väliltä." Olen kait nyt hyväksynyt, että minulla todella on krooninen sairaus. Yritin kyllä lääkärille ehdottaa, että eikö keksittäisi minulle jokin mukavampi diagnoosi. Sitten luin eräässä blogissa, syöpää sairastavan ihmisen, elämän viimeisistä hetkistä. Taas kului nenäliinaa ja kyynelkanavat oli lujilla, samoin kuin silloin kun luin lapsensa menettäneen äidin tarinaa. Häpesin itsekästä ininääni, tämän sairauteni kanssa voin sentään elää, toden näköisesti hyvääkin elämää. Joten, kiitos elämä tästä reumastakin, ehkä se saa minut kulkemaan hitaammin, huomaamaan ympärilläni tapahtuvat asiat paremmin ja kiitollisuutta se opettaa.

Fasaani morsiamen surullinen loppu

Aikaisemmin lomaviikollani katselin, kuinka fasaanit tanssahtelivat ja kisailivat. Niillä oli kevättä rinnassa, seudun komein kukkofasaani pisteli parastaan.

Se oli valinnut tulevaksi morseimekseen kauniin kiiltävä sulkaisen fasaani neitokaisen, ahkerasti kukko tanssahteli, juoksi pää kenossa, kanan perässä, eikä päästänyt sitä hetkeksikään silmistään, voi sitä lemmen riemua.

Eräänä päivänä kukko kuitenkin oli taas yksin, se kipitteli ympärinsä paniikinomaisesti, silmät haritellen sivuille. Sen päivän jälkeen en nähnyt enää kiiltävä höyhenistä neitokaista.

Tänään kävellessäni, läheisen puron reunalla huomasin jotain erikoista, pajujen ja puskien oksilla tuulessa heilui höyheniä. Kun tarkastelin ympäristöä tarkemmin, huomasin maassa paljon fasaanin sulkia, jotka kiiltelivät auringossa, voi kuinka ne olivat kauniita. Olin aikaisemmin nähnyt, kanahaukan liitelevän monena päivänä, ympäröivien peltojen yllä,  luulen että nyt sillä oli vatsa täynnä.

Keräsin paljon mukaani höyheniä, niistähän voisi joskus tehdä jotain, tai ne ovat sellaisinaankin kauniita. Olin iloinen löydöstäni, mutta surullinen fasaani morsieamen kohtalosta. Fasaanikukko sen sijaan, patsastelee ja pörhistelee pihassa uusien morsiamien ympärillä, se tuskin muistaa enää, hohtava sulkaista neitokaista.

Luontaislääkettä

Lauantai valkeni harmaana olin odottanut kaunista ilmaa, aurinkoa jolla saisin ladattua itseeni vauhtia. Keräsimme kuitenkin tavarat ja suuntasimme mökille. Matkalla iloiset kevätpurot, juoksivat kilpaa vastaan pitkin hiekkatietä, sulavedet kuohuivat joka paikassa. Järvi oli vielä jäässä, mutta kurjet olivat tulleet! ja joutsenet, niiden kirkkaat äänet tervehtivät meitä suon laidasta. Sydänalassa läikähti ilo, muistan kuinka olin hyvästellyt ne syksyllä haikein mielin. Katsellut niiden katoamista horisonttiin, kuunnellut surumielisenä kaikkoavia ääniä.

Läheinen metsä veti puoleensa, sinne oli ihan pakko päästä. Olin matkalla nähnyt että lumi oli sulanut sieltä, sammal mättäät odottivat houkuttelevina. Vanhat kuuset ja männyt seisoivat vaitonaisina utuisessa ilmassa. Astuin metsään varoen, kuin lupaa kysyen. Kävelin syvemmälle, aika tuntui katoavan, eilinen ja huominen jossain toisaalla. Löysin kaatuneen puunrungon jolle kävin istumaan, kuuntelin hiljaisuutta. Puut huojuivat ääneti, latvuksissa kulki pehmoinen tuuli. Kurkien äänet kuuluivat jostain kaukaa, huolet ja alakuloinen olo valuivat vaivihkaa mielestä, sammalille, puiden koloihin, tarttuivat tuulen vireeseen, katosivat. Määrittämättömän ajan kuluttua löysin itseni kävelemässä takaisin mökkipolkua.

Keveämmin askelin, suuntasin mökille, nuuhkaisin ilmassa leijuvaa savun hajua, pääsisin pian lämpöisiin löylyihin. Olen kaikesta huolimatta, onnellinen nainen.

Sunnuntaina, odotettu aurinko alkoi paistamaan iltapäivällä. Teimme siskoni kanssa valokuvausretken, tutkailimme sulavia jäitä ja kosken kuohuja, laitan niistä kuvia valokuvasivuni Alfheimin puolelle. Näillä luonnonlääkkeillä, on taas hyvä ponnistaa alkavaa viikkoa päin. Hyvää työviikkoa kaikille!

Viikonloppua kohden

Työviikko takana, perjantain levollisuus viipyilee nurkissa, kiireettömyys hivelee väsyneitä lihaksia ja mieltä. Vaikka työviikko ei olisi ollut erittäin kiireinen, silti perjantaina mielen valtaa keveys, vapaus! Voin tehdä mitä haluan, uppoutua mielipuuhiin, ehkä valokuvata,  tai mennä retkelle tai..ellei sitten tiukka yliminä kitise korvaan. "Ikkunalaudalla on pölyä", "nyt olisi ihan pakko, lajitella vaatekaapin sisältö", "et kai vain ole laiska?" syyllisyydentunne ja  liian tiukkaan suunnitellut aikataulut, vievät ilon vapaapäivien hetkistä ja imevät energiaa. Joten ottetaan rennosti, hetki kerrallaan, kaikki ajallaan.

Pääsiäistä

Kaikille iloista, valoista, rauhallista, pääsiäisen aikaa.

Saisiko jo avata?

Joskus mielen täyttää malttamaton olo,  niin kuin lapsena ennen joulua. Kuusen alla odottavat lahjapaketit, olivat niin arvoituksellisia, ne sisälsivät jotain uutta, jotain salaperäistä. Tänään sellainen olotila iski, kevään odotuksessa. Harmaan ja ruskean sävyistä, räntäsateista luontoa katsellessa, tekisi mieli huutaa "Saanhan jo avata kevään käärepapereista?" Ihastella sen kauniita värejä, nuuhkia huumaavia tuoksuja, kuunnella iloista solinaa ja liverrystä. Mutta mitä olisikaan jouluaatto, jos lahjapaperit jo lojuisivat lattialla?, odotuksen ilostakin on hyvä oppia nauttimaan. Elää hetkessä,nähdä, sulavissa hangissa, eri sävyt, joka päivä muuttuvat muodot. Harmaat ja ruskeat sävyt, luonto kutoo mattoon, jota pitkin voimme kipittää tulevaan kevääseen. Onhan siinä matossa myös aurikoraitoja, sinisiä taivaanviiruja, auringonlaskuja ja metsien vihreyttä.

Lomapäiviä

Viime viikon tiistaina, lähdimme sisareni kanssa hiihtoretkelle, Kivi-ja levanevan allasalueelle. Taivas oli huikaisevan sininen ja hanki loisti puhtaan valkoisena. Oli iloinen yllätys, että hiihtäminen umpihankisuksilla ei sattunut jalkoihin, niinkuin käveleminen, joka saa aikaan fiiliksen tulisilla hiilillä kävelevästä fakiirista. Pidimme yllä leppoisaa vauhtia, pysähtelimme useaan otteeseen kuvaamaan. Tiistai päivä kului, eväitä puputtaessa, kuvatessa ja hiljalleen hiihdellen. Saimme vielä illalla kauniin auringonlaskun, jota piti kuvata ihan horroksessa. Päätimme jäädä, meidän mökille muutamaksi päiväksi. Mökki nököttää allasalueen reunassa, aivan rannan tuntumassa. Sytyttelimme kynttiöitä ja takkaan tulet, roppaa vähän tykytti sieltä sun täältä, mutta ei niin pahalla tavalla.

Keskiviikko päivä oli jo pitkällä ennenkuin kömmimme makuupusseista, tönkkösuolattu muikku olo vetreytyi aika hyvin, kun vaan sitkeästi lähti liikkeelle. Hiihdimme lintutornin laavulle, joka sijaitsee vastarannalla, vähän aallot huokailivat jo jäiden alla ja saivat, meikä pupupöksyn muutaman kerran vinkaisemaan pelosta, jospas ei jää kestäkkään. Hö! hyvin kesti, suksi luisti kuin itsekseen, jäällä näkyi paljon muitakin hiihtäjiä, sekä kävelijöitä, jotka kulkivat moottorikelkkaurija myöten. Paistelimme makkaraa laavulla, sekä joimme makoisat nokipannukahvit. Illalla olimme aivan tööt ja menimme aikaisin nukkumaan.

Torstai aamulla heräsimme jo aikaisin, vähän ennen kuutta, tähyilimme kumpikin tuleeko kaunis auringonnousu? taivaanranta kumotti lupaavasti oranssein sävyin. Nyt kyllä ampaisen ylös! hihkaisin. Auts! empäs ampaissutkaan niin vaan, mutta melko liukkaasti kyllä sain vaatteet ylle ja kameravärmeet kasaan. Kävely näytti kyllä robottileffan pääosan esittäjän huippusuoritukselta, mutta eteenpäin mentiin, aika lujaakin.

Sitkeys palkittiin kuvatuotoksilla joita voit ihailla TÄÄLLÄ

Diagnoosina reuma

Auringon paistetta ja lomaa tiedossa, aikaa miettiä ja tutustua uuteen "ystävään", jonka luullen seuraavan minua lopun elämäni. Joka on jo kulkenut kauan mukanani, kivistellen jähmettäen ja väsyttäen. Joudumme usein , ihmettelemään, hölmistyneenä, vihaisena ja voimattomana miksi? Luulen ettei kukaan säästy, surulta, koettelemuksilta ja erilaisilta vaikeuksilta. Voimme silti ehkä valita tavan, kuinka otamme ne vastaan, kuinka käsittelemme niitä, miten elämme niiden kanssa, kuinka pystymme jatkamaan eheämpinä eteenpäin. Olen useissa blogeissa lukenut ihanien, voimakkaiden, positiivisuutta ja hyvää oloa levittävien ihmisten ajatuksia. Olen saanut niistä voimaa, rakkaiden sisarieni, lapsieni ja ystäväni,  maailman parhaan työtoverin Tinan lisäksi.
Olen lukenut kaiken mahdollisen reumasta, sen lääkityksestä sun muusta, mitä en ammattini puitteissa jo tiennyt. Nyt ollaan tuttuja, mutta en sure niitä juttuja. En suostu ajattelemaan, mitä en ehkä enää pysty, mahdollisesti tekemään, vaan iloitsen kaikesta siitä mitä voin tehdä.

Tämä kipu, on minulle annettu,
uusi haaste, jälleen eteen kannettu.

Juhlien jälkeen

Äitimme täytti 20.03 lauantaina 90-vuotta! Kertaan mielessäni juhlan hetkiä, lämmin hyvänolon tunne jäi päällimmäiseksi mieleen. Vuosia oli kulunut, useita kymmeniäkin, osalla edellisistä tapaamisista. Iloinen puheensorina ja naurun helinä täytti juhlatuvan. Hyvinkin erilaiset ihmiset, sisarukset, lapset, heidän lapsensa ja  lapsenlapsenlapset olivat saapuneet paikalle. Heissä suvun niteet ja äidin elämä jatkuu, jatkaa kulkuaan. Valkotukkainen, hieman kumarassa, kulkeva päivänsankari, istui juhlaväen keskellä lempeästi hymyillen, välillä iloisesti nauraen. Hauras, lähes läpinäkyvä olemus on harhaanjohtava, sillä hän on sitkeä ja voimakas nainen, jolla on laaja, anteeksiantava ja ymmärtävä sydän. Pää on vielä partaveitsen terävä, silmissä pilkistelee kujeileva katse. Toivon äidillemme vielä paljon hyviä, terveitä ja onnellisia vuosia!

Tässä juhlan nuorin osallistuja Luukas, sekä päivänsankari, heillä on noin 90 vuotta ikäeroa.

Retki ja luontohetki

Lähdimme tänään retkelle, pyhitimme päivän luontohetkelle. Aurinko leikitteli kilpaa tuulen kanssa, juosten hangella, tehden lumeen hauskoja jormuja. Kävelimme hankea pitkin, metsän saarekkeeseen, välillä hanki upotti ja piirsimme pepulla lumeen formuja. Nuuskimme nokipannukahvin aromeja ja tervaksen tuoksua, kuuntelimme puissa kulkevaa tuulen juoksua, välillä se voimistui, välillä oli vaimea.

Aurinkoa ja jäätä

Taitaa olla kevättä ilmassa, aurinko ampuu jääpuikkoja lumihankeen räystäältä. Ahkeroi kärräten lunta alas katonharjalla. Kevät odottelee henkeä pidätellen, joko uskaltaisi astua esiin, hiipii varovasti auringon sädettä alas lumihangelle. Lumi on kylmää ja paksua, sen  pitää välillä lämmitellä kohmeisia varpaita männyn oksalla.

Onnekas nainen

Meillä oli eilen "mummi-sulkeiset", kuten me sisaret hyväntahtoisesti nimitämme lastemme ja lastenlasten vierailuja. Ääretön energia ja loputon tarmo, ihmetyttää aina. Muutamaan tuntiin mahtuu vauhtia ja vaarallisia tilaneita, sekä sydäntä sykeryttävää luottamusta aikuiseen ihmiseen, ihmetystä ja uteliaisuutta.
Rakastan kaikkia lapsiani suunnattomasti, jokainen heista kolmesta, omana persoonanaan on minulle ainutlaatuinen, arvokas ja erinomainen. Olen heistä hyvin ylpeä ja onnellinen.

Ja sitten lapsenlapset, kultahapset,
joilla silmät on iloiset ja
ihot sametin siloiset,
sydämet puhtaat avoimet.

Mummi halaukset, Liljalle, Remulle, Sanille ja Luukakselle
Äiti-halaukset! Juhalle, Jutalle ja Jukalle
Kiitos näistä elämä!

Luonto meissä joka hetki

Vapaapäivät pian takana, aikaisemmin tunsin surua, alkavan työviikon kynnyksellä. En ehdi ulos luontoon, kuuntelemaan, näkemään, kokemaan. Tänään osaan ajatella, nähdä toisin. Aamuisin näen jo nousevan päivän värikajon, auton ikkunasta. Leijuvat usvaharsot peltojen yllä, valon ja varjon leikin lumella. Voin kuulla lintujen laulut puiden oksilta ja tuntea ystäväni tuulen tervehdyksen astuessani ulos. Vaikka työ vie suurimman osan päivästä ja viikosta, silti luonto ja sen kauneus pilkistelee ja ilahduttaa viikon varrella mieltä. Kun olen oikein väsynyt, ummistan silmäni ja kuvittelen miltä männynrunko tuntuu selän takana istuessani sen juurella, viikonloppuretkellä. Miltä pihka ja nuotion savu tuoksuivat, miltä aurinko maistui.
Joskus kuvittelen raskaan olon ja pahan mielen ilmapalloksi jonka päästän kädestäni, tuuli tempaa sen ja poks! Männyn-neulanen kadottaa sen.  Hyvää työviikkoa kaikille!