Tervetuloa

Pieniä hetkiä elämän arjessa, ohi kiitäviä tuokioita, kiitollisuutta. Utuisia taikatuokioita kun tarina tarttuu sormiin. Ihmetystä luonnon helmassa linnunlaulun kaikuessa korviin. Ajatuksia, iloja unelmia ja suruja. Unien kiehtovaa maailmaa. ©Asta Gyldén-Lahtinen




tiistai 28. syyskuuta 2010

Blogitauko

Harmaus hatussa painaa, nyt lähden hakemaan aurinkoa ja valoa.
Tuon niitä teille mukana, sekä kotiin kyhjöttämään jääville =)

 Nähdään ja kuullaa pian. Voikaa hyvin!
-Valokki-


lauantai 25. syyskuuta 2010

Lehtisuonien avaaja

Tuuli leikkii vallattomasti kellastuvilla lehdillä, riipii oksilta ja heittelee ilmaan.
Kaste on pisaroinut hämähäkin seitit kauniiksi helminauhoiksi.
Niitetyt pellot hohtavat kullan, okran ja ruskean sävyin.
Kävelen  ison puun luokse, se on varmasti seudun vanhin.
Vahva vartinen, upea, syyspuvussaan.
 Istun sen juurelle, suljen silmäni ja kuuntelen tuulen huminaa, lintujen rupattelua.
Raukeus painaa jäsenissä.

En tiedä kuinka kauan olin nukkunut, kun havahdun rykäisyyn.
"Anteeksi vain, mutta joidenkin täytyy tehdä töitä ja minulla on sitäpaitsi,
kamala kiire. Istut kulku aukkoni päällä"
Avaan hämmästyneenä silmäni, edessäni seisoo hassun näköinen pieni ukko.
Päällään hänellä on, kauhtunut villajakku, pässään huopapäähine.
Olkapäällään hän kantaa letkuvyyhtiä, 
kummassakin kädessä hänellä on, joitain työkalun tapaisia.
Ukkeli muistuttaa Oltermanni mainoksen pientä juuston siivuttaja ukkoa. 
Kasvot ovat päivettyneet ja rypyiset, silmät turkoosin siniset.
"Anteeksi", saan vaivoin sanottua, siiryn samalla puun juurelta etäämmäksi.
"Kuka sinä olet? jos saan tiedustella, kysyin varovasti.

"Olen lehtisuonien avaaja, syksy on kiireisintä aikaa.
Minun täytyy avat puiden hanat, että ravinteet voivat vapaasti virrata puiden varastoihin. 
Olen tehnyt tätä työtä jo 550 vuotta"
Viimeiset sanat kuuluuvat vaimeasti, ukko on hypännyt onkaloon, puun juutella.
  Kuinka en aiemmin, ollut sitä huomannut.?
Äkkiä, partainen naama ilmestyy uudelleen aukkoon, "Voit tulla mukaan, jos haluat"
Ihmettelen miten se voisi olla mahdollista, koska onkalo on melko pieni, 
mutta suunnistan aukkoa kohden ja hupsis..
Olenkin onkalossa, silmät tottuvat hämärään nopeasti.
Kuljemme juurakoiden, ympäröimää polkua, onkalon katossa loistaa pieniä lyhtyjä.
  Yritän siristää silmiäni, jotta näkisin paremmin mihin astun.
Sydän jyskyttää rinnassani voimakkaasti, vai onko se minun sydämeni?
Ääni tulee korkealta, pehmeä rauhallinen jumpsahtelu, suhahtelut kuin veren virtaus suonissa.
Mietin itsekseni mistä ääni oikein tulee. Kuin arvaten ajatukseni, ukko sanoo, 
"Puu elää, elämän ja maan voima virtaavat, sen juurakoissa ja rungossa kuuletko?"

Tulemme isoon holvikaarien ympäröimään tilaan.
Siellä odottaa joukko hassuja pieniä miehiä,  letkuvyyhtien kanssa.
"Nämä ovat ympäröivien kasvien lähettejä, puu lahjoittaa joka vuosi osan  voimistaan,
juurellaan kasvaville kasveille, ilman puuta ne kuolisivat.
Vanhojen puiden juurella, kasvaa paljon kasveja jotka ovat riippuvaisia niistä.
Jos puu kaadetaan, niin ne ovat mennyttä". Kuuntelen tarkkaavaisena,
ukkeli alkaa tarmokkaasti touhuta, hanojen kimpussa, joita näyttää olevan aika paljon.
Ympärilläni on sellainen vilske, että luulen jääväni jalkoihin.
Seuraan kuitenkin tarkasti ukkoa,
sillä pelkään, etten osaa sokkeloisia käytäviä takaisin ylös, jos kadotan hänet.
Herpaannun  hetkeksi, liian myöhään katson jalkoihini.
Olen vauhdilla lentämässä päsitikkaa maahan, .. auts! silmissä mustenee...

Herään puun juurelta, olen aivan varma, että kaikki oli hassua unta.
Nostan käden otsalle, jossa on iso kuhmu?
Katson puun oksistoon, lehdille, aivan kuin silmissä, lehtivihreä häviäisi niistä.

-Valokki-

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Väriä viikon alkuun

Ajattelin laittaa väriä ja kuvakollaaseja välillä tänne.
Etteivät unet, tarinat ja sadut vallan kokonaan valloita tätä blogia.
Niitä kyllä on tulossa, monenlaisessa muodossa. =)
Viikonlopun aikana nautin ulkoilmasta ja syksyisestä luonnosta.
Taivaan värit vaihtelivat jatkuvasti, sadepilvet ja aurinko olivat kilpasilla.

Iloista alkavaa viikkoa kaikille!

torstai 16. syyskuuta 2010

Olen onnellinen tästä

Tuuli soittaa tänään uudenlaista sävelmää, outoa, silti niin kaunista. 
Istun raikkaassa syksyisessä aamussa, metsän laidassa,
onnellisena siitä, että saan olla osana tätä.
Tunnen luonnon läheisyyden, näkymättömän läsnäolon.
Kuin olisin ystävien, turvallisten tuttujen keskellä.
Pienet risahdukset, tuulahdukset, hipaisut,
välähdukset silmäkulmassa,
äänet kuin joku kävelisi hiljaa heinillä.
Metsä elää, herää uuteen päivään.
Auringon lämmin viitta kietoutuu olkapäille,
suljen silmäni ja nojaudun vanhaa puuta vasten.
Olemme tässä hetkessä, minä ja luonto,
vain tämä hetki, ihan oma.

-Valokki-

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Kutsu osa 2.

 
Osan 1. voit lukea tästä, ellet ole jo lukenut ; )
http://valokinkiteet.blogspot.com/2010/08/kutsu-osa-1.html

Nainen nostaa hitaasti kirstusta, nipun raskaita vanhoja avaimia.
Tunnen hienoista pettymystä, olin odottanut jotain loistokasta,
säihkyviä koruja, upeita aarteita tai muuta vastaavaa.
Nainen viittelöi tulemaan lähemmäksi, ojentaen yhden aivaimista minulle.
Se on yllättävän painava.Katson naista tarkemmin, uteliaana.
Näenkin nuoren naisen, sitten vanhemman, nuoren tytön.
Kasvot vaihtuvat kuin häilyen. Kuulen pääni sisällä äänen sanovan,
"Olet  onnekas, sinut on valittu kertojaksi ,
voit mennä, luotan sinuun, löydät sen mitä tulit hakemaan."
 
Seison neuvottomana hallissa, josta johtaa useita ovia eri suuntiin.
Koetan avainta summan mutikassa, keskimmäiseen oveen.
Ensin vaikuttaa siltä, että olen valinnut väärän oven,
mutta sitten raskas avain kääntyy ja lukko rasahtaa auki.
Tunnen kuinka sydän pamppailee rinnassa, en tiedä mikä odottaa oven takana.

Tuskin olen saanut ovea kunnolla auki, kun tunnen nykäisevän liikkeen.
Joku vetäisee minua, voimakkaasti vauhdilla eteenpäin.
Syöksyn huoneen läpi, seuraavasta ovesta ulos.
Ovia aukenee sivulle, eteen jokapuolelle.
Jokaiesta avoimesta ovesta näen huimaavia asioita,
maisemia ihmisiä, tapahtumia.
Erän oven takaa rynnistää hyökyaalto,
jonka harjalla seilaa merirosvolaiva, jota ohjaa koukkukätinen kapteeni.
Hämmästykseni keskellä, hän näyttää ihan Johnny Depiltä?

Toisesta ovesta yrittää kelata ylitseni peikko,
jolla hampaat roikkuvat hämähäkin seiteissä, housuissaan kymmeniä paikkoja.
Häntä seuraa susi, kettu ja karhu.
Eräästä ovesta näen kuunsillan, joka on peittyneenä hopeahileeseen,
sen alla  loistavat kuunlijat kuin pienet lyhdyt.
 Olen aivan pyörällä päästäni.
Kuulen kaiken hälyn keskellä naisen äänen
"Tervetuloa tarinan jakajan taloon"
Toivon, että tarinan jakajan talon ovet pysyvät minulle avoimina
ja voin sieltä noutaa teille jännittäviä, iloisia,  ihmeellisiä tarinoita ja satuja.

-Valokki-

perjantai 3. syyskuuta 2010

Tunnustus

Seijastiin ilahdutti, minua tällä tunnustuksella.
Kiitos sinulle, olet uskollinen blogiystävä, 
jonka sivuilla on kiva vierailla ja palata hyvällä mielellä ;D
Haluaisin jakaa tunnustuksen rakkaille siskoilleni Kaarnikalle http://kaarnikanfuuruja.blogspot.com/

Seuraavien ihmisten blogeissa on valtavasti kaunista.
joten haluan antaa heillekkin tunnustuksen
Lista voisi jatkua loputtomiin, koska kauniita ja ilahduttavia blogeja on niin paljon.

Pohjatuulen poikanen

Syksyinen tuuli riepottelee puiden oksia, kylvää kirjavia lehtiä pitkin pihaa. 
Sopiva päivä istuskella, selaillen nettimaailman ihmeitä.
Tumps!, kuuluu ikkunan takaa, terassilla kolisee joku.
Pyöreäpohjainen metalliastia, kulkee terassin lattialla puolelta toiselle..
Tekee sellaisia kuvioita, että olen varma jonkin pienen eläimen eksyneen sinne.
Menen ulos katsomaan. Saan oikein juosta astian perässä,
kuulen pienen ujelluksen korivssani.
Nappaan sen vauhdista käsiini ja kurkistan pimeisiin syvyyksiin.
Tyhjä,.. tai ei sittenkään, huomaan tuijottavani tutkiviin silmäpareihin.
Mitä kummaa? äimistyn, silmilleni pöllähtää kuivia lehtiä ja multaa.
"Älä kurki siinä, auta minut pois!" kuulen pienen äänen sanovan käskevästi.

Ojennan käteni astiaan, sormiani kylmää.
Jotain ohutta ilmavaa osuu käsiini, vedän esiin lähes läpinäkyvän pienen otuksen,
jolla on hulmuvava helmainen rimpsuinen asu yllä.
"Kuka kumma sinä olet?" tiedustelen. 
"Olen pohjatuulen poikanen.
Halusin mukaan suureen seikkailuun ja nyt olen eksynyt." 
Otus jatkaa hengästyneenä,
"Se, että olen nyt tässä johtuu siitä kun olen kuunnellut jo vuosikausia,
veljieni ja serkkujeni huimaavia tarinoita, seikkauluistaan maailman taivailla. 
Kaikista vauhdikkaimmat tarinat, olen kuullut etelän tornado serkuista,
heillä on tapana oikein kokoontua ja viilettää,
joukolla pitkin maita ja mantuja, 
heitellen ilmaan kaiken mitä vastaan tulee.
Samanlaisiin urotekoihin päättivät, veljenikin ryhtyä tänä vuonna."

"Minä olen saanut jäädä aina kotiluolaani, 
puhaltelemaan huurre kuvioita jää ikkunoihin, olen vielä liian pieni.
Tänä syksynä olin niin kyllästynyt,
jotta piilouduin isoveljeni tuuliviitan taskuun, siihen alimmaiseen. 
Päästäkseni mukaan huimiin seikkailuihin.
Pääsinkin, oi kuinka veli pyöritteli puita repi ja riuhtoi,
kaadellen asuntovaunujen päälle ja talojen katolle, se vasta oli toimintaa se.
Kaikki oli huimaavan jännittävää siihen saakka, kunnes putosin taskusta."

"Jouduin karavaanarin laukkuun, päälleni heitettiin iso pyyhe.
Ties kuinka kauan viruin laukussa, kunnes vihdoin, vapaus tuntui koittavan, joku penkoi laukkua.
Vaan, silloin vasta kauhun hetket alkoivat,
minut heitettiin pyyhkeen mukana, johonkin pyörivään masinaa,
johon tulvi vettä ja vaahtoavaa ainetta.
Kestin kaiken urheasti, olenhan sentään tornadoiden sukua,
taju kyllä taisi mennä lopuksi.
Heräsin kun pyyhettä ripustettiin raikkaaseen ilmaan,
silloin pääsin takaisin vapauteen."

"Sen jälkeen olen koettanut temppuilla, veljieni tapaan, mutta se ei ole helppoa.
Olen saanut ilmaan, vain pienen tukun heiniä, ne kyllä pyörivät oikein kauniisti ilmassa. 
Puistossa yritin nykiä, vanhan mummon hattua urakalla,
mutta hän piti kaksin käsin kiinni.
En saanut sitä lentoon, vaikka koko mummo meinasi kaatua.
Hauskinta oli, kun istuin tammen oksalla odottamassa ohikulkijoita.
Rynnistin odottamatta, hattupäisen herran kimppuun,
hänellä oli,  pahvinen kahvimuki kädessään. 
Hahaa! sain heitettyä sekä mukin, että hatun menemään,
pyöritin jopa hattua edelläni pitkän matkaa. 
Mutta sitten väsyin, heittäydyin nauraen ja hohottaen puistonpenkille,
pidellen mahaani.
Odottamatta pyylevä rouva ahteroitui päälleni,
jouduin perin tukalaan tilanteeseen,
luulin jo viimeisten hetkien koittavan,
kunnes sain luikerreltua, penkin raoista vapauteen.
Olen väsynyt ja koti-ikävä vaivaa jo kovasti."

"Nyt tarvitsisin kipeästi apua, päästäkseni takaisin veljeni taskuun. " 
Pohjatuulen poikanen näyttää, isoine silmineen niin hellyttävältä ja avuttomalta, 
istuessaan terassin kaiteella heilutellen pieniä jalkojaan, että päätän auttaa sitä. 
"Hyvä on, meidän on varmasti mentävä korkealle kalliolle, 
josta sinun on helppo hypätä takaisin taskuun"
Joudumme odottamaan aika kauan,
kunnes kuulemme lähestyvän tuulen huminan.
Otan pohjatuulen poikasen käteen ja lennätin korkealle ilmaan. 
"Hiihaa! onnistui", kuulen iloisen hihkaisun, tuulen huminan keskellä.
Palaan mietteliäänä, tietokoneeni pariin, pohtien, pitäisiköhän tästä kertoa blogimaailmassa ;D