Pahanolon saari ja valonsilta

Nainen ei muistanut milloin ja miten paikasta oli tullut hänen kotinsa, vankilansa. Saarella asuvat kiersivät tummaa ikävän ja surun kehää,

palaneiden toiveiden tuhkalla. Hahmot laahustivat ääneti jonossa pysähtymättä, pysähtyminen olisi tiennyt tuskaa. Ajatukset olisivat saaneet tilaa tulla. Ei !se oli liian vaarallista.

Saarella ei naurettu, rakastettu laulettu tai halattu. Niihin ei ollut voimia. Itkusta muistuttivat enää vain poskille kuivuneet suolaiset kyynelvanat, jotka olivat uurtaneet jäljet syvälle ihoon ja mieleen. Oli nainen ajatellut lähtemistä, suunnan muuttamista tai mitä tahansa muuta. Kehässä kulkeminen oli kuitenkin turvallista. Vaikka sanoja ei vaihdettu, yhteinen paha olo antoi voimaa. Lähteminen oli liian pelottavaa. Hän pelkäsi hajoamista ja vajoamista yhä syvemmälle. Kehässä hän olisi hengissä. Vaikka suru ja tuska kuluttivat voimia, ne olivat turvallisen tuttuja.

Saaren eteläpäässä avautui kerran päivässä kirkas valonsilta. Silta oli kuin laineilla kimmeltäviä tähtiä. Sillan loppupää jäi arvailujen varaan, koska rannalta ei voinut nähdä mihin se päättyi. Arvelivat sen olevan kangastus. Vaarallinen se ainakin oli. Kukaan sillalle lähtenyt ei palannut enää koskaan. 

Sillalle astumistakin pidettiin jo vaarallisena, se vei mukanaan ihan itsestään.

Rannalla kiisi hyytävä tuuli joka pärski vettä rantakiville ja heitti hiekkaa silmiin. Nainen tunsi itsensä niin uupuneeksi.Voi kun hän voisi lopettaa. Voi kun joku ottaisi syliin, tuudittaisi ja lohduttaisi ,nainen ajatteli. Juuri silloin tuuli yllättäen vaimeni, tähtien lautta kerääntyi veden pinnalle muodostaen sillan jota aurinko valaisi. Nainen pysähtyi ja päätti astua sillalle. Jos hän vain kokeilisi, muutaman askeleen.

Joku takana tuleva yritti tarttua hihaan kuiskaten ”Älä, se tietää kuolemaa”. Nainen ei kuitenkaan enää kuunnellut, hän oli astunut jo sillalle. Jalkojen alla ei näyttänyt olevan mitään ja se tuntui pelottavalta. Samalla kuitenkin lämmin ja hyvä olo virtasi jaloista kehoon. Mieli täyttyi jollain ihan uudella, jollain kauan kadotetulla. 

Hän katsoi vielä taakseen ja näki tummien hahmojen jatkavan päämäärätöntä kulkuaan. Joukosta oli kuitenkin erkaantunut muutama hahmo joka liikkui kohti siltaa. Oli käveltävä varoen, sillä utu oli noussut sankaksi seinäksi. Mieleen nousi jo pelko ja epäilys. Kehässä hän olisi ollut turvassa. Nyt edessä olevaa ei näkynyt. Oli vain luotettava itseensä ja siihen että tie on nyt oikea.

Äkkiä hän tunsi kuinka joku tarttui häneen sumussa ja kiskaisi voimallisesti eteenpäin. Kirkas valo häikäisi ja lähes sokaisi naisen. Samalla hän tunsi kuitenkin ääretöntä iloa ja riemua. Jotain sellaista jota hän ei ollut muistanut olevan olemassakaan.

Eteen avautui…….

Jokainen voi kuvitella mitä eteen avautui.

Pahasta olosta voi tulla niin turvallista ja tuttua, että siitä irroittautuminen voi olla liian peloittavaa, lähes mahdotonta. Varsinkin jo se vaatii suuria elämänmuutoksia .Usein ihmiset ovat valmiita kärsimään suhteettoman paljon, kestämään huonoa kohtelua ja tuskaa. Ei uskalleta muuttaa tuttua ja turvallista.

Toivon, että itse kuljen valonsillalle rohkeana . 

Toivon myös, että takanani ja edessäni on useita kanssakulkijoita. 

-Valokki-

Linnulaulupuun alla

Utuneidon nutun helmaan verhoutunut vihreä maisema heräilee unestaan. Poimulehdillä kelluvat tuhannet kirkkaat kastepisarat kuvastavat taivaan sineä. Järven peilissä tanssivat utukeijut taipuvat kaarelle. Ne tanssivat auringonsäteiden kanssa,
 peläten polttavansa siipensä. 

Niiden on vetäydyttävä varjoihin tai pulahdettava raikkaaseen veteen.  

Kirkkaina kuutamoisina tähtiöinä, 
tähdet laskeutuvat alas järven peilille. 

Silloin voit tanssia keijutanssin järven pinnalla unen utukeijuna.

 Tähtiyönä lausutut unien toiveet toteutuvat jos ne on rakkaudella lausuttu.

Kuljen varoen veden ääreen, juuri sillä hetkellä kun utukeijut muuttuvat perhosiksi. Näen kuinka aurinko kylpee raikkaassa rantavedessä kilpaa tähtien kanssa. Astun varoen rantaan, silti oksa rasahtaa ja aurinko pujahtaa rantakanervien sekaan piileksimään,  tähdet seuraavat sitä kristallisesti helisten. Annan niiden jatkaa rauhassa aamu-uintiaan ja suuntaan metsään.

  Lämmin ilma kulkee hiljalleen lehvistöissä, hivellen poskiani keveästi. Havupuiden neulasissa soivat vaimean ilmanvirran lempeät sävelet. Kävelen linnunlaulupuuni alle paljain jaloin, tunnen lämpimän maan sydämen sykkeet jalkojeni alla. Istun vahvan puunrungon viereen ja kuuntelen puun hiljaista rauhallista puhetta. Sen oksat yltävät korkealle hipoen taivaan sinisyyttä. Puun juurella vihreän sammalen sylissä metsätähdet avaavat terälehtiään apposen auki, ne ahmivat auringon lämmintä energiaa.  Suopursujen voimakas humalluttava tuoksu kulkee auringon lämmittämässä ilmassa. Lintujen kirkkaat äänet sekoittuvat tuulen ja heräävän metsän ääniin. 

Linnunlaulupuun alla asuu kesä, siellä asuu onnellisuus ja hyvä olo. Puu ojentaa laulupuun onnensävelen minulle ja sanoo että voin tehdä siihen sanat, elämäni askeleilla. Laulupuun sävel jää soimaan sisimpääni kun lähden jatkamaan matkaa.  Ensimmäisistä askelista muodostuvat sanat  "Kaikki on mahdollista, jos uskon niin"

 Iloista, lumoavaa Juhannusta kaikille.
-Valokki-

Koodikieltä

Aamulla  kultainen valonsilta kutsui luokseen.

Ulos, luontoon valkeille hangille. Kävelin kelkkareittejä pitkin yli peltojen.

Hangella kävellessä ajattelin ottaneeni kameran turhaan mukaan.

Maisema näytti valkoiselta tasaiselta lakanalta. Siellä täällä

näkyi auringon sulattamia tummia peltoläikkiä valkoista hankea vasten.

Isot sähkölinjoja kannattavat metallirakennelmat pirstaloivat 

maiseman rumaksi. Olin vihainen noille metallihirviöille.

Pellon laidassa nökötti kallellaan harmaa lato.

Haapojen oksat hohtivat sinistä taivasta vasten.

 Kävelin tutun ison vanhan kuusen juurelle. Nojasin kauan sen vankkaa

runkoa vasten. Se jutteli minulle keväästä ja luonnon koodikielestä.

Jos oppisin sen, voisin ymmärtää ja nähdä paljon enemmän.

 Koodikieltä on kudottuna katajan neulasille lumikiteisiin.

Niistä saatoin lukea kauniin hempeän sanoman, luonnon 

kauneudesta ainutkertaisuudesta ja hauraudesta.

 Kaadetun puun silmuista luin itkulaulun sanat, kesästä jota sille ei koskaan tullut.

Puhkeamattomien lehtien hiljainen suru täytti hetkeksi mieleni.

 Haavan kyljessä kirkkain värein kirjaillut kiemurat kertoivat,

kevään saapuvan lämpimin tuulin.

 Vanha harmaa koivu on kirjonut vuosiensa tapahtumat

muistiinsa. Niistä koostui kauniit monimutkaiset kuviot sen rosoiseen pintaan.

Menneiden kesien humina oksillaan se kylpi kirkkaassa valossa.

Vanhan ladon hirsissä toukkien koodikieli kertoi vuosikymmenten tarinaa.

Niin monimutkaista ja vaiherikasta, että upposin tutkimaan sitä

moneksi toviksi. Äänekkäästi meluava nälkäinen vatsani keskeytti aikamatkani

toukkien maailmaan. Minun oli suunnattava takaisin kotiin. 

Olin iloinen siitä kuinka luonto opetti näkemään pieniä ihmeitään.

Iloisia kevätalven päiviä!

-Valokki-

Ajatuksen reunalla

 Raskaat pilvet liikkuvat hiljaa, liukuen alhaalla maisemassa.

Ne eivät päästä valloilleen sisällään piilevää vesimassaa.

Harmaus ja hiljaisuus ympäröivät minut.

Näkymätön salaperäisyys verhoaa sisälleen jotain, mitä en voi nähdä.

Istun ajatuksen reunalla, vieraassa maisemassa, enkä saa ajatuksesta kiinni.

Olen niin reunalla, että lipsahdan ajattelemattomuuteen.

Kun putoan, toivon että ajatelemattomuuteni olisi hyväntahtoista

ja harmitonta, eikä loukkaisi ketään.

Mielen nurkassa kyyhöttää orpona myös, muutama positiivinen ajatus.
Ne eivät pääse eteenpäin, koska negatiiviset ajatukset
ovat niiden edessä, isoina ja vahvoina.
 Vartija kertoo, että jokaista negatiivista
ajatusta varten minun olisi lausuttava
kuusi positiivista ajatusta ilmoille,
tai ainakin ajateltava niitä tiiviisti ja ahkerasti.
Posiitiiviset ajatukset mitätöivät ja hävittävät
lopulta kokonaan negatiivisuuden ja pahat ajatukset.

Positiivisuuden eteen on kuitenkin tehtävä lujasti töitä,
negatiivisuus kasvaa ihan itsestään.
Annan ajatusten vartijalle joululomaa,
olen itse hetken ihan ajattelematon.
Jos ajattelenkin, niin vain pieniä, kivoja, iloisia ja turvallisia asioita.

Positiivisia ajatuksia kaikille
-Valokki-

Tarinanpunoja ja ajatussolmu

Tarinanpunoja istuu pöytänsä ääressä, katselee pimeään iltaan,

varjot leikkivät ikkunaruudulla.  Tarinanpunoja on surullinen,

 eikä haluaisi mennnä tarinaan, koska pelkää senkin olevan murheellinen,

kuten olonsakin.

Hänestä tulisi vain surullistakin surullisempi, mutta tarina ei anna periksi.

Kynä kuljettaa tarinaa, vai tarina kynää. Mistä se tulee?

Mikä sitä tuo? Taika tarttuu sormiin, kuljettaa

tarinanpunojaa satuun. Eteen tulee kuitenkin

ajatussolmu, se kököttää keskellä tarinapolkua,

 se on iso ja monimutkainen. Punoja ei pääse sen ohitse,

vaan joutuu kiertämään kehää. Lopulta hän turhautuu ja heittää kynän pois,

haroo hiuksiaan ja mutisee. Tarina-ajatukset näkyvät ihan solmun takana.

Punoja näkee nyt jonkun muunkin, kulkemassa samassa tarinassa. 

Kuka on eksynyt samaan tarinaan?, se on harvinaista, mutta ei mahdotonta.

On olemassa yhteisiä tarinasieluja, jotka elävät tietämättään

samaa tarinaelämää. Elämäänsä he elävät erillisinä,

 mutta heillä on yhteinen tarinamaailmansa.

Taika tarttuu uudelleen tarinanpunojana hihaan, 

kuljettaa taitavasti solmun ohitse, juoksuttaa juonta.

Punoja kutoo innoissaan koukeroita, nivoo monta ajatusta samaan nippuun.

 Hän pudottaa muutaman ajatuksen pois, karsii, poimii yhden sivuun heitetyn,

pienen, suloisen ajatuksen takaisin tarinaan. Se näyttää niin onnettomalta,

muiden hujan hajan makoilevien, laiskojen ajatusten joukossa.

Tarinanpunoja huomaa, että nykii saman tarinan reunaa, tarinassa olevan

toisen punojana kanssa. Kumpikin nykii suuntaansa ja tarina

on mennä pilalle, levitä, venyä ja revetä. Onneksi tarina

on sitkeä ja niin iso, että siitä riittää kumpaisellekin.

Lopulta, hyvässä sovussa, punojat lähtevät juoksuttamaan juonta omaan suuntaansa.

Vaikka kirjoittavatkin samoilla kirjaimia, he kulkevat nyt omassa

tarinassaan, lupasivat käydä vieraisilla

toistensa tarinoissa, koska he pitävät toisistaan.

 Tulikohan tästä tarinasoppa mausteinen,

maukas ja hyvän makuinen.?

Jään nyt joksikin aikaa tarinaan, sellaiseen virkistävään ja mukavaan.

Siinä tarinassa voisi olla iloista naurua, paljon raitista ilmaa, liikuntaa,

uusia ihmisiä, innostusta ja hyvää ruokaa.

Palaan muutamien viikkojen kuluttua.

Ps. jos tarinassani on internet yhteys, saatan käväistä välillä tarinan

ulkopuolella, teitä tapaamassa.

-Valokki-

Maila, ihan tavallinen nainen

Maila oli ihan tavallinen nainen, ainakin hän yritti olla.
Hänelle oli itsestään selvää, että työpaikalla työt tuli tehdä hyvin, ja huolella.
Maila myi naisille unelmia, purkitettua nuoruutta ja itsetuntoa.
Hän tunsi olevansa petturi, koska sisimmässään tiesi,
ettei maineikkaalla nimellä varustettu kallis tuote, voisi tuoda nuoruutta,
tai onnellisuutta kenellekkään.
Harhan onnellisuudesta ehkä, hetkeksi.

Vaikka työn sisältö ei ollutkaan mielekästä, oli ansiotyötä tehtävä, raha oli tärkeää.
Sillä sai ostettua kaikkea, kaikkea mistä mieli olisi hetken hyvä.

Mieskin ajatteli sillä tavoin, niin Maila oli ymmärtänyt.
Tavarat, esineet ja omaisuus olivat turva,
päämäärä jonka vuoksi oli tehtävä lujasti töitä.

 Oli tehtävä lujasti töitä, että eläkkeellä voisi sitten nauttia elämästä.
Kauniissa kodissa, joka oli kalustettu laadukkaasti, hyvällä maulla.

Maila kulki päivästä toiseen, heräsi aamulla aikaisin,
raahautui silmät ummessa keittiöön,
pudotti kultakaloille ruokaa, laittoi aamupalaa,
ajoi töihin, teki rutiinilla joka päivä työnsä.
Palasi kaupan kautta kotiin, koti olisi oltava siisti ja ruokaakin perheelle laitettava.
Maila pesi pyykkiä, siivosi  ja istui lopun iltaa silmät auki,
ison taulu television ääressä, katsoen tyhjyyteen, näkemättä mitään.
Hän kaipasi kyllä muutakin, mutta ei jaksanut kuin raahautua pävästä toiseen.
Hän itki usein silmänsä ihan tyhjiksi ja päänsä kipeäksi.

Hän ei muistanut milloin elämästä oli tullut tällaista,
raahustamista ja kestämistä.
Maila kulki samaa kehää vuodesta, vuoteen.

Eräänä päivänä kultkalat kelluivat kuolleena akvaariossa,
eikä Maila saattanut muistaa,
milloin oli nähnyt niiden viimeksi liikkuvan.
Hän ei muistanut edes milloin oli viimeksi katsonut niitä,
ne olivat olleet varmasti kuolleita viikkokausia hajusta päätellen.
Maila ei muistanut menneistä viikoista tai kuukausista mitään,
aika oli kulkeneet jättämättä jälkeensä mitään, mihin hän olisi voinut tarttua.

Mailan päätään alkoi kiristämään, kiristämään ihan hirveästi,
koko keho muuttui raskaaksi.
 Mieli myllersi outona ja ahdistavna, tuoden mukanaan vieraita ajatuksia.
Maila makasi viikon toisensa jälkeen peiton alla, nukkui, nukkui, unesta uneen.

Uni vei häntä tiedottomuuteen.

Hereillä tuli itku ja epätoivo, jotka söivät hänen sisintään, oli parempi nukkua.

"Kuka tällaista luuseria kaipaisi", Maila tuumi.

"Loppuunpalamista, uupumista, masennusta", sanoi työpaikkalääkäri.
Kirjoitti punaisia pillereitä, jotka maistuivat pahalta,
niitä ei kait ollut tarkoitettu pureskeltavaksi.

Apteekissakin katsoivat oudosti, farmaseutti ajatteli varmasti, "taas yks hullu".
Ulos kävellessään Maila tunsi merkin otsassaan, se näkyi varmasti kauas.
"Tuo on kilahtanut, pimee", ajatteli ihan selvästi vastaan tuleva nainen.
Hän hymyili kuitenkin ystävällisesti,
varmasti vain hämätäkseen, ajatteli Maila.

Eräänä aamuna Maila ei jaksanut enää nukkua,
hän  käveli kylpyhuoneeseen ja katsoi peiliin...

Kun Maila katsoi peiliin, hän huomasi jotain outoa.
Hiuksien sekaan oli kasvanut heinää, vihreää ja ruskehtavaa HEINÄÄ!!

sekä kauniita oksia, joissa heilui värikkäitä kullankeltaisia lehtiä.

Jossain soi tiuku, helähti kauniisti ja tuuli suhisi puissa.

Maila katsoi peiliin tarkemmin hän näki siellä metsän,
sekä kannon jolla seisoi pieni vihreä hahmo. 

Äkkiä, ihan yllättäen Maila sukelsi peiliin.

Maila seisoi ymmällään keskellä vihreää vanhaa metsää.
Pieni hassunkurinen mies seisoi kannolla, ensin Maila ei saanut sen puheesta selvää.

Sitten hän kuuli pikkumiehen sanovan "Olen Tammukka -Nuppi, Maan alaisten kansaa".

"Luulen, että sinun tulee tutustua kansaani,
sekä kolmeen muuhun kansaan jotka täällä elävät"
" Sinulla on suuri lahja, se on aitous ja hyvyys joka sisimmässäsi asuu.
Sekä taito nähdä ja kuulla sellaista joka on aina ollut,
mutta jonka useat ihmiset ovat kadottaneet, aikojen saatossa."
Näkeminen tuottaa tuskaa, sekä ristiriitaa sinun ja maailmasi kanssa,
mutta luulemme, että selviät niistä, siksi sinut on valittu näkemään ja muistamaan. 

Maila sai kuulla Ilman keveiden-, Tulen kipinän-, sekä Veden pyörteiden kansasta,
jotka elivät Näkymättömän kerroksen maailmassa.
Kaikki nämä kansat olivat aikojen alussa eläneet samassa maailmassa ihmisten kanssa,
luonnon antimilla, sitä kunnioittaen ja kiittäen.
Sitten kehitys oli vienyt ihmiset huimien edistysten siivittäminä kauas.
  Kauas luonnosta ja sen  kansoista, sekä arvokkaista ja tärkeistä periaatteista,
joiden avulla elämä voi olla mahdollista. Ihminen otti, otti luonnolta,
antamatta tilalle enää mitään, vain kärsimystä ja jatkuvaa kasvavaa taakkaa.

Maailmankaikkeuden voima oli eroittanut kansat,
nähdessään ihmisten ahneuden ja itsekkyyden.
He saisivat pärjätä omillaan.
Näillä "Pikkuisten kansoilla" oli kykyjä, sekä voimia joita,
ihmiset voisivat käyttää väärin.
  Niitä tarvittaisiin pelastamaan maapallo, jos tulisi aika
jolloin maan pitäsisi syntyä uudelleen, jos sillä vain olisi tarpeeksi voimia.

 Maila kuunteli haltioissaan, mitä pidemmälle pikkumies eteni kertomuksessaan,
sitä enemmän Maila muisti. Hän muisti kuinka oli elänyt Veden pyörteiden kansan kanssa, yksinkertaista, mutta niin onnellista elämää.
Heidän erikoistehtävänään oli pitää maapallon vedet puhtaina ja kirkkaina,
jotta elämä voisi jatkua.

Mailan kuunnellessa Tammukkaa, pienet kirkkaat säteet  ympäröivät heidät,
niitä tuli lisää ja lisää.
Ilma leijui täynnä peniä säteitä ja kiteitä, ne puhuivat Mailalle sanattomin sanoin.
Kertoivat tarinaansa, pyysivät häntä soittamaan säveliänsä, laulamaan laulujansa.

Maila sai soittaa Ilman keveiden kansan kanssa.
Raikasta, riemullista ja ilmavaa elämän säveltä.

Ilman joka liitää pilvissä, kulkee puiden lehdillä, asuu elävien soluissa.
Ilman joka täyttää vastasyntyneen keuhkot ja antaa hänelle elämän. 

Lahjan jonka lapsi myöhemmin unohtaa, mutta jota ilman ei voi elää.

Maila soitti kuumaa ja kumeaa rytmikästä säveltä, Tulen kipinän kansojen kanssa.
Tulen, joka loistaa auringosta, pitää kasvua ja elämää yllä.
Valon, jota ilman jää peittäisi kaiken elollisen.
Maapallo muuttuisi isoksi jääpalloksi,
jota kukaan tai mikään ei pimeässä näkisi,

se leijuisi kylmässä yksin ja elottomana.

 Loputtomaan tyhjyyteen, pohjattomaan ajattomuuden kuiluun.

Kipinät kimpoilivat kirkkaina, nuotion räiskeen tavoin,
lepattivat lauhkeasti kynttilän liekin lailla.

Mailan kylmät varpaatkin lämpenivät sävelten soljunnassa .

Maila soitti kauan, kauan Veden pyörteiden kansan kanssa pisaroivaa,
kirkasta kristallista säveltä joka helisi turkoosin ja sinisin, vihrein ja harmain sävyin.
Sävel sai kyyneleet nousemaan Mailan silmiin,
kyyneeleet puhdistivat hänen sisintään, huuhtoivat pahaa oloa ja tuskaa pois.

Vesi solisi kirkkaana, se nousi maan uumenista, satoi pisaroina ilmassa.
Ryöppysi putouksina, soljui raikkaina virtoina, kasvien ja elollisten juoda,
pysyä hengissä. Puhdistua ja peseytä.

Maila soitti Maan alaisten kansan kanssa kumeaa,
juurevaa ja turvallista sävelmää.
Maan joka antaa ravinnon, polun jolla astua, alan jolla asua.
Puille, metsille, kukille ja ruohoille multavan pedin.

Maan jonka pinnalla ihminen on pieni,
mutta hänen pienetkin väärät tekonsa voivat kasvaa suuriksi.

Valinnat tai valitsematta jättämiset vaikuttavat väistämättä luontoon
ja koko ihmiskunnan tulevaisuuteen, sen Maila ymmärsi.
Hän oli aina tiennyt sen, kuten ovat kaikki ihmiset aina tiennet sisimmässään,
mutta eivät ole asiaa ajatelleet tai välittäneet.

Maila soitti ja soitti, Maila tanssi, tanssi ja nauroi sekä lauloi kaunista sävelmää.
Kipinäpyörteet, valo ja raikas tuuli, sekä puut tanssivat hänen kansaan.
Aika ja paikka katosivat, hän leijui keveänä ja onnellisena.

Maila heräsi, hän tunsi olonsa virkeäksi. Sitten hän muisti unen, vai oliko se ollut unta?.

Hän katseli kaunista kotiaan, kalliita huonekalujaan.
Hyllyillä antiikkia ja maineikkaiden lasimuotoilijoiden tuotteita,
joita hän oli kerännyt vuosia. 

 Mailalla  napsahti päässä, napsahti hyvällä tavalla.

Seuraavana maanantaina Maila tulosti netistä paperit puutarha-alan koulutukseen,
josta oli aina haaveillut, oppisopimuksella, se sujuisi kivasti.
Hän halusi erikoisuta luomuvilejlyyn.
Seuraavaksi Maila möi uudenkarhean Mersunsa,
josta oli vielä rutkasti velkaa ja vaihtoi sen pikkuiseen sievään autoon.
Rahaa jäi vielä jäljellekkin, niillä hän osti kompostin ja tilasi aurinkopaneelit katolle.
Tiistaina hän käveli työpaikalle pomon luokse ja sanoi itsensä irti. 

Riemu kupli Mailan rinnassa kun hän ajoi metsän läpi,
läpi tuulisen kukkulan, ohi virtaavan veden, kohti kirkasta aurinkoa. 

Samalla hän kuuli ystäviensä ja kansansa iloiset tervehdykset.

Voimia ja myötätuulta kaikille Mailoille ja muille työssään väsyneille,
sekä uupuneille naisille ja miehille.

Tammukka -Nuppi on sisareni Valorun valmistama ihana maahinen,
samoin "Mailan" asusteet ovat hänen käsialaansa. Valoru esiintyy myös satuni
ihanana maahis Mailana ja antoi luvan, että saan julkaista kuvat

-Valokki-

Suviseuroos

Seuraavan tarinan olen kirjoittanut rehevällä pohjanmaan murteella, murretta tuntemattomalla voi olla vaikeuksia sanojen ymmärtämisessä. Vastaan kyllä mielelläni kommentti osiossa kysymyksiin murresanoista.

Tervetulua pohojanmaalle, jossa minoon meiltä ja mut meirän krannista.

 Suviseuroos

Tämä suamen suvi on juuri parahultaasta aikaa kaikenmoosten ulakoilima tapahtumien pitämisehen. Täällä maakunnas on, viälä näinäkin päivinä tapana pitää hengellisiä tilaasuuksia maalaastalojen isoos pihoos. Viime sunnuntakina juhulat järjestettihi Issakaase pihapiiris. Niistä muarostuuki loppuje lopuks melako värikkähät seurat. Viihryttihin ihan loppuhun asti, vaikka pastori oli uus, ulakopaikkakuntalaanen, jonka puhuukin niin ourosti ja  nupajaa piänellä äänellä.

 Oltihin siinä jo tovi kuunneltu hengellistä sanomaa, ku Issakaasen isännälle tuli ylivoimaaseks taakaks pysyä peläkkänä kuuntelijana. Hän otti puheenvuaron kesken pastorin pumiloonnin. Issakaanen tykkää kovasti omasta äänestäänsä ja sillä ku on aina miälesnääsä semmoosia suuria asioota,  jokka pyrkii ulos väkisellää. Ittiänsä ja sanomaansa tehostaakseesa tryykäs prunnin kannelle.  Justihi ku soli pääsny parahultaasehen vauhtihin, heristi nyrkkiä ja huus ”Mun usko se o vahakalla pohojalla”, laho prunnin kans prutkahti rauskooksi ison miähen painon alla. Kovan paukkehen ja trysköön kaas se meni Issakaanen alaha, ei kuulunu loiskahrusta, vaa kauhia mäjährys, sitte oliki aiva hiljaasta.
Kualiko se ? joku parahti.

 Pastori tryykäs kattomahan prunnihin, samas siältä alakoo kuulumaha jumalatoon kirvaamine ja sen jäläkehen kauhia porajamine, jalaka oli kuulemma menny karaviteehi. Se ei ollu korville mialuusta kuultavaa, härissnäänsä pastori eherotti, jotta laulettaas yhyres virsiä, sillä aikaa ku muu väki ettii tikkahia, jotta saataas Issakaanen yös. Mutta se ei Issakaaselle sopinu, silläku on tuo glaustrofoobia, peläkää niin maharottomasti piäniä paikkoja. Siltähä vois siinä virrenveisuhun aikana henki paeta kropasta, eikä kukaa kuulis.

Niin päätettihin notta Issakaanen laulaas ja  muut kuunteloo, se miällytti Issakaasta maharottomasti ja se unohti porajamiseesa. Monta virttä se ehti vähän harkkoomalla mennä nuatinviärestä, ennenku saatihi apuvälineetä paikallen. Näi jäläkihinpäin on melako maharotoonta sanua, notta kumpiko oli karmiampaa kuultavaa, kirvaamine ja parkumine, vai virrenveisuu. Tikkahia ei löytyny, yhyret kyllä oli ulukorarin seinustalla, mutta  noli jo valamihiks trauskoona. Köyttä löyty oikee semmoosta paksua plaatua. Koistine joko oli ollu aikoonansa merillä,  intaantuu kertomahan  jännittävää merimuistelua ja esitelmöömähän merimiässolamuusta. Ne olis maharottoman käteviä köyress, niistä sais pitua ylösnousuhu. Meinas siinä Issakaanen unohtua aiva kokonaasa. Onneks häijyt äännähtelyt prunnista, kantauu muun metelin yli ja muistuu miälehen pääasia.

 Alootettihin varsinaanen pelastusoperaatio, joka osootautuukin melakoosen vaikiaksi, Issakaanen ku oli iso miäs ja toinen jalaka ny karaviteess. Knuuttilan isäntä on triuska ja riski kropaltaasa, soliki sitte pääasias vetäjänä köyrenpääss.  Ehti siltä siinä troiskehess  jo valamihiksi  vähän ohkaaset ja paikatut pyhäverhat persuksista  repiämähä kokonahan. Alta paljastuu nuukasti piretyt aluukalasongit, jokkoli  jo usiampahan otteehin käänetty oikiaa ja nurijaa puolta vaihrellen pesujen välillä. Sillä kun säästää melakoosen paljo suurissa vaattehien huaolto kustannuksiss.

Joku viisas oli älynny rytäkän keskellä käskiä paikalle ammattitaitoostakin lääkintäväkiä. Justihin ku Issakaasen punaanen tuskasta vääristyny pärstä saatihin päivävaloho, alakoo kuulua ujellus ja taivahalta melakoone meteli.  Akkoje pyhätanttujen helamat nous korvihin asti, ku pelastuhelikopteri laskeutu komiasti läheeselle pellollen ja samas kaahass koivukujaa paikallinen ambulanssi pihahan. 

Tämä kaikki jännitys oli kai Ahalaasen emännälle liikaa,  ku rupes rintojansa haromahan, sekä henkiä pahasti haukkoomahan ja rojahti tiarottomana tantereehin. Oli se emännän pumppu jo aikaasemminkin pahasti oireellu. Sitoli viäty usiampahan otteehin jumalatoonta haipakkaa. Sairaalas ei kyllä ollu saatu torettua minkäänlaasta varsinaasta vikaa syrämmen puales. Aina soli kummasti prökeenpyny,  ku komiat lääkintämiähet oli hetken käpäälly. Viimeestänsä sitte soli viroonnu, ku ruaka- tai kaffitalteriikit oli pruvennu käytävällä klapajamahan. Tiaroton isoo naisihiminen oli kyllä karmian näkööstä katteltavaa. Vääristynehen olemukseesa kaas, aiva kualuseen näköösnä se makas kirkkahass päivänvaloss keskellä pihaa.

 Maharottoman vikkelästi ne ambulanssi poijat krapas kaikki tilipehöörit esille ja aloottivat elevytystoimenpitehet. Välines jolla pumpahtahan ilamaa keuhkoohin oli katees, joten piti aloottaa perintehinen puhalluselevyyttely. Toisaalla raahattihin ilikiästi äläjävää Issakaasta lastootettavaksi. Rupesivat sitä änkeemähän helikopterihin, muttei siitä mitään tullu. Se ku peläkää korkeeta paikkoja aiva yhtä vahavalti ku piäniä ahtahia onkalootaki. Pääryttihin sitte ratkaasuhu, että Issakaanen viärähän ambulanssikyyrillä ja Ahalaasen emäntä laitetahan helikopterihin. 

Joku tarkkasilämäänen sivustakattoja kertoo myähemmin, notta aivaku emännällä olis ollu pumppoon ja puhalluste vällis naamallansa mairia iläme, vakavasta tilasta hualimata. Iläme oli ollu  vähä samanlaane , ku silloonki, ku  Halavassa-Hallissa tarjottihi ilamaaset nisukaffit. Kaffien tarjoolia oli huomannu vasta viirennellä kierroksella, notta tua on saanu jo. Ahalaasen emäntä kertoo, nottei se sitten enää haitannu, vaikka tarjoolu lopuuki. Vattassa  oli jo kouraasnsu ilamaanen makia kaffi ja nisu ilikiästi. Paikalta oli ollu suoriuruttava nopiaa kotia, vaikkei oltu viälä keriitty parahimpia juoruja kuullakkaa sillen päivällen.

Issakaasta viätihin jo kauhialla faartilla pillit soiren kylätiätä pitkin. Sora vaan ripaji pellolla pöllistelevien kantturooren persuuksille. Yleesess hötäkäss ja monen ihimisen suasiollisella avustuksella, Ahalaasen emäntäkin saatihin raijattua kulujetusvälineehin. Kirkkahass porottavass auringon paistehes tuli kyllä monelle raavahalle miähelle  kauhia hiki. Rehevä emäntäihiminen sentähän painoo lähelle pariasataa kilua.  Helikopterihin sisähän änkeemis vaihehess silämät alko emännällä jo vähä räpäjämähän ja äläjikin se jotaki. Emännällä oli ilimeesesti maharottoman kovia tuskia, tai kualeman kouristuksissa rimpuuli, arvuuttelivat kattojat. Helikopteri nousi ihimehen vauhrikkaasti, painavasta lastistaasa hualimatta ja suuntas kohti keskusairaalaa. 

Pian sen jäläkehen tapahtuukin sellaanen sunnuntai saarnoossa kerroottava taivahan ihime. Emäntä oli poukahtanu jo seuraavan kylän kohoralla istualleesa. Kaikki kivut ja tuskat oli siinä siunaamassa karonnehet taivahan tuulihin, ei mistää pualelta enää ottanu kipiää. Emäntä arveli, notta niin korkialla oltihin lähellä ittiänsä Luojaa, että varmahan se aikaa sai ihimeparantumisen. Rupes samas vaatimahan notta ny äkkiä alaha, lisäpaino viä nii paljo beesaa, eikä tarvetta lasarettihoitoohin enää ollu. Lääkintämiähet oli kyllä sitä miältä notta mennähä ny perille asti vaa. Heirän oli kuitenki luavutettava, iso emäntä riuhtoo pualelta toiselle, peljättihin lopuks karmaasevaa syäksykierrettä alas.

 Oli  laskeuruttava vilikkahalle valtatiälle. Siälä näky autoosta hölömistyneetä naamoja ja tuli usiampi hätäjarrutus ku härveli laskeutu alaha. Ennenku emäntä pääsi päläkähästä pihalle, oli sen lujettava piäntä pränttiä laposta,  jossa se iha itte kiältääty jatkohoiroosta ja kirjootettava nimi präntin alle. Siinä siunaamas ku ovi avattihin kynä pirahti laattialle ja emäntä ampaasi raikkaasehen ulukoilimahan. Niin nopiaa notta kattojat hämmästelivät, kuinka nuan isoo ihiminen trenkää nii ripiästi liikkuakaa. Emäntä  tryykäs tiälle josoli framilla juuri sopivasti pysähryksiss naapurin isäntä pikku Fiiatiss. Emäntä repääsi sivuoven auki ja ahatautuu sisätiloohin koko kroppasa kaas. Karjaasi jotta ”Aja nopiaa Issakaasen taloolle, siälä ei viälä oo suviseurat loppunehet. Eikä loppukaffia oo eheritty tarjoolla.” Hartahana ihimisenä emäntä toki halus myäs yhyressä juhulaväen kaas hämmästelemähän ja ylistämähän yllättävää parantumistaasa. 

Matkalla emäntä oli niin innoosnansa notta alootti jo veisuhun. Keske virre parahimmaan kohoran, justihi siinä jossa lauletahan korkialta ja kovaa, liika pyhä henki pyrki peräpäästä ulukoilimoohin. Se sai naapurin isännän voimahan pahoon. Epäselevää kyllä oli, jotta oliko se pyhä henki, elevytyspuhallus ,vai maharoton jännitys joka sai aikaan ilikiän purkauksen. Muttei se siinä vaihehes Ahalaasen emäntää juurikaa haitannu, oli niin maharottoman iloonen hengiss säilymisestääsä. 

Komiasti ja vauhrilla kaarrettihin Issakaasen pihaha, Fiiatin perä kraappi maata myären. Pakoputki oli jääny jo heti ensimmääsehen tiän päähän. Ahalaasen emäntä nautti kauhiasti keskipisteenä olostaasa ja kaffin tuaksu oli eetvarttia kaiken tapahtunehen jäläkehen. Emäntä porhalti suaraa päätä kaffijonon ohitte, ensimmääseksi, otti siinä tohkeesnansa kolome paksua siivua nisua ja sokurikaakkuakin pari palaa. 

Useiren kysymysten saattelemana emäntä keinahteli ylypiästi juhulaväen sekahan, muttei pääsny syämisessä alakua pirempähän, ku vattas kurmaasi pahaenteesesti. Välähryksen omaasesti muistuu miälehen , ne likaaset kalasarit jokkoli viäläkin lios Halavan-Hallin reisun jäläkhen. Noli nii iläkiän näkööset nott ei ollu niihi viälä trengänny koskia. Härisnääsä emäntä hairaasi ukkuanasa kynkästä, ”Ny mennähän ja nopiaa, ahanehella taitaa olla taas paskaanen loppu” ei se muuta keriiny sanomahan ku rojahrus tuli. 

Semmoinen tarina tällä kertaa. 

Iloista loppuviikkoa kaikille.

-Valokki-