Vaikeaa vihanhallintaa (Sorsajahti)

Olen julkaissut tämän tarinan aiemmin jo 9 vuotta sitten, mutta se on tänäkin vuonna 20.8 Sorsastuskauden alkaessa hyvin ajankohtainen.

 

Aamun aurinko lymyilee vielä pilvien takaa värjäten maiseman vaaleanpunaisen, sinisen ja lilan hohtoiseksi. Pilvien reunat se koristelee kullan sävyin. Ilma on kirpakka ensimmäsiten yöpakkasten jälkeen. Järven peilipinta on rikkumattoman tyyni. Hento lumi ja kuurakerros kuorruttavat maiseman upeaksi. Kaksi naista kyykii rantakivikossa kameroiden kanssa onnesta väärällään. 

 

Lämpimistä makuupusseista on putkahdettu ylös ja

mökistä ulos ilman aamupalaa heti kun silmät aukesivat. Kaikki tämä ihanuus on saatava edes osittain ikuistettua kameran linssin kautta. Välillä seisahdutaan ollaan hiljaa ja vain ihaillaan vaihtuvaa värien ja valojen leikkiä maisemassa. 

Hiljaisuus saa, rauhan ja onnellisuuden hiipimään mieliin.Uljaiden joutsenien ryhmä liitää järven peilin yllä. Muutama sorsaparvikin  räpyttää ohitse viileässä ilmassa.

Äkkiä kaiken seesteisyyden rikkoo moottoriveneen äänekäs pärinä.Vene syöksyy vauhdilla esiin viiltäen järven pinnan halki ja säröille. Samalla kajahtavat laukaukset, toinen toisensa jälkeen. Mitä per....? pääsee kuvaajien huulilta. Haulikot aikoinaan kameroihin vaihtaneet kuvaaja sisarukset ovat metsästyskortin haltijoita. He ymmärtävät heti, että  pikakiitäjällä suheltavat rambot syyllistyvät metsästysrikokseen apmuessaan räpytteleviä

sorsia liikkuvasta moottoriveneestä. Se on ehdottomasti kiellettyä ja lisäksi erittäin vaarallista.

Nyrkkiä puidaan puolin ja toisin.

Huudetaankin siinä vähän hyvää tarkoittavia neuvoja suurin kirjaimin.Tuloksetta, naisten on todettava etteivät voi asialle mitään. Hetken mietitään virkavallalle ilmoittamista, josta kuitenkin luovutaan, koska pelätään mökin joutuvan mahdollisesti kostoiskun kohteeksi myöhemmin. Raivoissaan jupisten päätetään painua mökkiin aamupalalle, jos olo ja mieli siitä edes vähän paranisi. 

Seuraavana päivänä kuvausreissu suuntautuu järven toiselle puolelle, josko sielä olisi kivoja jäämuodostelmia ja maisemia kuvattavaksi. Ehkäpä kaunis auringonlasku. Sisarukset löytävät jälleen ihania yksityiskohtia joista nappaillaan otoksia. Sisarukset löytävät myös veneen joka on vedetty lumessa rannalle. Veneen pohjalla pyörivät tyhjät haulikon panokset. Veneen pohja ja lumi rannalla ovat värjäytyneet verenpunaiseksi.

Suuttumus syöskyy jälleen mieliin ja kirosanat kirpoaa kieliin.Viattomien pikku uhrien veren näkeminen saa naiset raivoihinsa. 

"Vene ei ole missään kiinni, nyt kyllä kieritetään se veteen!"ehdottaa ensimmäinen sisarista, joka jo hyppii tasakäppää ja nykii veneen laitaa. 

-"Ei me niin voida tehdä" sanoo toinen rauhoittelevasti, vaikka häntäkin kovasti juttu kiehuttaa.

-"No, heitetään edes airot veteen!" sanoo ensimmäinen hamuillen jo airoja.

"Ei me voida sitäkään tehdä, on liian valoisaa" rauhoittelee toinen jälleen.

-"No helkkari, paskotaan edes penkille jos ei  muuta, harmi että kävin juuri vessassa,

sinä et ole vielä käyny" ensimmäinen vaahtoaa.

-"Joo, mun tuurilla justiinsa kun olisin kyykkimässä luiskahtaisin varmaan kumolleni

ja liukuisin pitkin veneen pohjaa, koko "juttu" olis persiistä pipoon asti. Joten eiköhän luovuta siitäkin suunnitelmasta" pohtii toinen. Naurun remakka seuraa keskustelua ja saa suuttumuksen haihtumaan mielistä. Yhdessä tuumin pohtien sisaret tulevat tulokseen, että rambot oppivat ehkä läksynsä tavalla tai toisella, ilman heidän attentaatiaan.

Paikalta poistuttaessa vilkaistaan vielä rumasti venettä. Joskus vihanhallinta on vaikeaa, mutta se kannattaa aina.

 -Asta-

Anteeksianto osa 3 Miten voisimme helpottaa anteeksi antamista?

Olen ajatellut aina, että lepyn helposti ja annan myös anteeksi helposti. Kuitenkin olen huomannut, että joitain asioita en ole antanutkaan anteeksi, vaikka olen niin itselleni uskotellut. Olen saattanut sanoa loukkaajalle, että hän on saanut anteeksi, mutta.. asia kaihertaa kuitenkin mielessä välillä ja saa ikäviä katkeruuden ja kaunan tunteita pintaan. Olen luultavasti vain painanut asian taka-alalle, jonne se on jäänyt kummittelemaan. 

Tänään pohdin, mitä keinoja voisimme käyttää, jotta anteeksi antaminen olisi meille helpompaa?.Alla joitain asioita, jotka olen kokenut itselle hyviksi, mukana on myös muiden viistaita ajatuksia.

Alussa kannattaa käydä läpi tunteet mitä tapahtumaan liittyy. Usein tilanne aiheuttaa surua, vihaa, pettymystä, häpeää ja tunnetta, että on tullut nöyryytetyksi. Puhuminen auttaa aina, puhua voi läheisille tai luotetulle ihmiselle. Asiaa voi käydä läpi myös loukanneen henkilön kanssa, jos se on mahdollista, ilman, että tulee lisää negatiivista tunnetaakkaa. Älä yritä antaa anteeksi, ennenkuin olet käsitellyt asian itsesi kanssa.

Meitä loukanneen asemaan asettuminen voi ehkä helpottaa asian käsittelya ja voimme yrittää ymmärtää hänen motiivejaan. Ihminen on erehtyväinen, kaikki toimivat joskus väärin. Aina ei kuitenkaan ole helppo ymmärtää toisen motiiveja ja voi kokea loukkaukset suoranaiseksi ilkeydeksi ja pahansuopaisuudeksi. Alussa ei ehkä edes voi ymmärtää toista, se voi tuntua silloin liian vaikealta asialta.

Taustalla on hyvin usein ymmärtämättömyyttä, voimattomuutta, kateutta ja muita alhaisia tunteita, kuten myös ajattelemattomuutta ja väärinymmärryksiä. Loukkaajalla on aina joku tarve jota hän yrittää täyttää satuttamalla. Oma paha olo, riitämttömyyden tunteet jne.

Anteeksianto prosessiin kannattaa sitoutua, että se voi onnistua. Aika ajoin pintaan tulevat vihan ja katkeruuden tunteet ovat luonnollisia, mutta niitä ei kannata jäädä jauhamaan, vaan suunnata ajatukset johonkin muuhun. On myös olemassa asioita, joita ei voin kertakaikkiaan antaa anteeksi. Sekin on hyvä tiedostaa, mutta ei antaa sen hallita tunteita ja elämää.

Helpottavana voi kokea myös mielikuva harjoitukset. Kirjoita ajatukset tunteista, irtipäästöstä ja anteeksi annosta paperille. Paperin voi säilyttää ja lukea uudelleen tarpeen tullen, tai sen voi polttaa ja ajatella samalla, kuinka asia palaa tulessa pois. Tämän voi tehdä useaan kertaan. Samoin asian voi sanoittaa itselle, sanoa ääneen "Minä annan tämän asian anteeksi sinulle X sillä ei ole enää valtaa minuun" jolloin sen voima pienenee. Tämänkin voi tehdä useaan kertaan.

On hyvä tiedostaa:

että anteeksi ei tarvitse antaa velvollisuuden tunteesta

eikä siksi, että niin kuuluu tehdä

ei siksi, että toisella olisi parempi olo

Anteeksi annetaan lähinnä meidän oman itsemme ja hyvinvointimme vuoksi.

 

-Asta-

 

Anteeksianto osa 1

Minulle nyt vain tuli tarve pohtia tätäkin asiaa ja koota erilaisia ajatuksia aiheesta. Keräämme mukaamme aivan liian paljon turhaa tunnetaakkaa, joka kuluttaa energiaamme ja saa elämämme tuntumaan ajoittain kurjalta ja raskaalta.
Puhutaan paljon siitä kuinka tärkeää on antaa anteeksi. Käytännössä se voi tuntua joskus hyvinkin vaikealta ja välillä ihan ylipääsemättömältä. Omat loukatut tunteet ja kiukku vyöryvät ylitse kerta toisensa jälkeen. Käytännössä pienet vähäpätöiset asiat voi ehkä antaa nopeasti ja helpommin anteeksi, eivätkä ne kerrytä tunnetaakkaa sisällämme.

Silloin kun olemme tulleet syvästi tai jatkuvasti loukatuiksi, anteeksianto on pitkä prosessi. On myös asioita joita ei voi antaa anteeksi. Meillä on oikeus omiin tunteisiimme, kiukkuun, vihaan ja pettymykseen, jota tilanne ja tapahtumat aiheuttavat.

Anteeksiantoa ei voi kiirehtiä, vaan antaa itselleen ja tunteilleen aikaa hiipua ja toipua. Vihan ja kiukun tunteisiin ei kannata jäädä vellomaan, vaikka ne putkahtavat ajoittain pintaan. Anteeksianto on tietoinen prosessi, jossa pyritään päästämään irti noista tunteista. Viha ja katkeruus, sekä anteeksiantamattomuus sitovat meidät ja energiaamme. Anteeksiannossa samoin kuin muissakin tunteiden kokemisessa pätee sama viisaus. Se mihin keskitämme huomiomme kasvaa. Voimme helpottaa prosessia, keskittämällä tietoisesti tunteemme eteenpäin vieviin asioihin. 

Katkeruutta pahaa mieltä ja kiukkua ei tarvitse siirtää pois. Saa potuttaa, saa kiukuttaa, voi vähän kiroilla ja huutaa jos se helpottaa.. mutta sitten on hyvä siirtää huomio hyviin tunteisiin.  

Katkeruus ja kauna ovat vahingollisia sekä psyykkiselle, että fyysiselle hyvinvoinnillemme. Negatiiviset tunteet aihauttavat kehossamme fyysisen stressireaktion, jonka seurauksena adrenaliinia erittyy enemmän kehoon, lihakset jännittyvät, sydämen sykkeeseen tulee muutoksia, sekä verenpaineeseen ja kehon vastustuskykyyn. Kaunan kantaminen on rakas taakka harteillamme.

Anteeksiantaminen ei muuta menneisyyttä ja tapahtuneita asioita. Voimme antaa anteeksi, mutta meidän ei tarvitse silti hyväksyä tekoja, sanoja tai tapahtumia. Tapahtuma herättää tunteita meissä vielä jatkossakin. Meidän ei tarvitse unohtaa asioita ja painaa taka-alalle. Yritämme vapauttaa ainoastaan itsemme niiden aiheuttamista tunteista, saamme asioihin etäisyyttä ja toisenlaista näkökulmaa, ne laimenevat ja menettävät hiljalleen merkityksensä. Lopulta voimme katsoa asioita lempeästi ilman noita  tunteita, silloin olemme vapaaita!!! Olemme antaneet anteeksi. Anteeksi annetaan mieletäni viimekädessä vain oman itsen vuoksi ei toisen.

Anteeksianto auttaa eniten sitä joka pystyy antamaan anteeksi, se johtaa aina jonkinlaiseen myönteiseen muutokseen ihmisessä. Myöhemmin suhde loukkaajaan voi palata ennalleen, mutta on jokaisen oma päätös haluaako vielä pitää kyseisen ihmisen omassa elämässään.

Tämä on laaja aihe, jonka kanssa olen joutunut "painimaan" omasa elämässäni paljon ja tämä postaus on vain pienen pieni ripaus asiasta. Pohdin myöhemmin myös keinoja, joitka helpottaisivat anteeksantoprosessia, sekä anteeksi antamista omalle itselle. Jotain haluan kirjoittaa myös anteeksi pyytämisestä, joka on yhtä tärkeää kuin anteeksi antaminenkin.

-Asta-

Voinko rakastaa toisen ihmisen ehjäksi?, voinko pelastaa?

Voidaanko me rakastaa toinen ihminen ehjäksi? Voidaanko ottaa pois toisen suru tai tuska? Voidaanko me estää jotain joka on tulossa, suojella, pelastaa? Näiden kysymyksien äärelle elämä on tuonut minut useaan kertaan. Olen yrittänyt raivoisasti, parantaa, pelastaa ja suojella, aina äärimmäisyyksiin saakka.

Yritin "rakastaa" toisen ihmisen erilaiseksi, tehdä vahvaksi ja ehjäksi. Samalla kuitenkin luovuin omasta voimastani, toiveistani ja itsekunnioituksestani. Myötäilin tunnetiloja ja hyväksyin julmaa kohtelua ajatuksella, että kunhan vain rakastan tarpeeksi, kaikki muuttuu vielä hyväksi. Niinhän ei tietenkään tapahtunut, vaan kaikki paheni ja elämä muuttui jatkuvaksi pettymysten ja surun kehäksi. Ihminen on mestari sumuttamaan omaa itseään, kun totuuden katsominen tuottaa liikaa tuskaa. Itselleen kannattaa olla kuitenkin aina rehellinen. Toista ihmistä ei voi muuttaa, voimme vaikuttaa ainoastaan omaan suhtautumiseen, tunnetiloihin ja valintoihin.

Yritin myös "pelastaa" iäkkään äitini, suojella kärsimykseltä, sairastumiselta, pelolta ja tuskalta. Yritin estää jotain tapahtumasta, minkä oli tarkoitus tapahtua. Syöksyin tapahtumiin ja tunnetiloihin, kuin olisin itse ollut niiden keskipiste, rakkaan ihmisen sijaiskärsijä, tuskan puolesta eläjä. Yritin estää lääkitysvirheet, huonon kohtelun hoitokodissa, yksinäisyyden, pelon, kivut jne, lista on loputon. Huolehtiminen ei loppunut edes kuolemaan, muistan kuinka äidin kuoleman jälkeisenä yönä keskustelin "ylös Pietarin portille" ja tivasin "Onko se äiti nyt päässyt varmasti perille!" "Onko se tullut jo sinne?" Oijoi, no tietty vastausa ei kuulunut vaikka kuinka voimakkaasti kysyin..

Toisen ihmisen elämä, vaikka hän olisi kuinka rakas on suruineen ja koettelemuksineen hänen omansa, joka hänen täytyy kokea itse. Voin vain kulkea vierellä ja tukea, olla kuuntelijana, olkapäänä, sekä apuna haasteellisina hetkinä.

Asta-

Säilön kiitollisuutta

 

Taivaalla vaeltavat laiskat pumpulipilvet ovat vielä uneliaita. Ahkera mehiläinen surisee jo keltaisessa kukassa keräämässä mettä. Ohitse liitävän perhosen lepattavat siivet ovat kuin läpikuultavaa pitsiä auringossa. Ruohon vihreys ja viileys paljaan jalan alla tuntuu virkistävältä. Uusi lämmin ja aurinkoinen päivä on edessäpäin. Keskikesä kuhisee elämää, jonka keskellä saan aistia kaiken kauneuden ja ihmeellisyyden.Tänään olen erityisen kiitollinen auringosta, lämmöstä, kukkasista, pienestä linnusta omenapuun oksalla ja kaikista rakkaista ihmisistäni. Ajattelin kerätä jokaisesta päivästä pieniä asioita, joista tunnen iloa ja kiitollisuutta. Säilön niitä mieleeni ja keskityn niihin. Se mihin kiinnitämme huomiota kasvaa ja voimistuu, sitä saamme enemmän ja enemmän elämäämme.

 

Illalla kun hämärä jo hiipii auringon uuvuttamilla pihapuiden oksistoilla, juuri kun painan pääni pehmoiseen tyynyyn, ajattelen kaikkia hyviä pieniä asioita joita olen kerännyt mieleeni. En suostu keräämään, kertaamaan ja säilömään ikäviä asioita. Joskus on niin kovin vaikea ajatella iloisia ja mukavia juttuja. Päivän huolet ja musta mieli voivat yrittää vyöryä ylitse valtoimenaan. Juuri silloin kaiva vaikka vain yksi ihan pikkuruisen pieni hyvä asia mieleesi ja keskity siihen. 

Elän kyllä päivien ikävät hetket läpi ja koen niiden tunnetilat, en kiellä niitä, tai ohita. Päästän ne kuitenkin pian menemään "puhallan" kämmeneltäni ilmaan ja sanon "Kiitos"

Iloa ja hyviä asioita päiviinne!

-Asta- 

Maisema on musiikkia

Maisema on musiikkia. Kedolla kukan terälehdet ovat valkoiset keskusta keltainen, se huojuu vaimeasti nummella tuulessa. Maisema antaa katsoa kauas, hengittää syvään, sulautua auringon, tuulen sekä ruohon tanssiin. Valssiin sopii keveämpi maisema, kukkaniitty jossa perhoset tanssivat hennoissa kukissa ja korsien päissä joihin aurinko piirtää kultakuvioita. Keveän keinunnan niityn yllä ohut usva piirtää kaiken pehmeäksi kuvaksi.

Väkeväksi sinfonian maisemaksi valkoisen kukan nummi sopii. Sen reunoilla aallot lyövät jykeviä kallioita vasten, soittaen kumeaa sointia. Voimakkaat sävelet kulkevat ylös ja alas, polveilevasti kulkevassa ruohomaisemassa. Muutama matala pensasrykelmä kyyhöttelee vieri vieressä toisistaan turvaa hakien.

Tuulista sinfoniaa tämä maisema soittaa, yltyen välillä rajuun pauhuun, sitten vaimeten ja muuttuen lempeämmäksi. Maiseman nuotit sotkevat hiukseni ja tuulettavat ajatukseni. Sulaudun sen sointiin ja mieleni keinuu korkealla jyrkänteen tuulissa, joissa haukat leijuvat keveästi ilman siiveniskuja. Kaukana horisontin ääriviivat pehmenevät ja väreilevät. Mieli muuttuu hiljalleen yhtä keveäksi kuin haukan liito. Kaikki huolet ovat vaeltaneet utuiseen horisonttiin. 

Keveyttä, aurinkoa ja kukkasia päiviinne !

©Asta Gyldén-Lahtinen

-

 

"Huono päivä"?

 

Niinä aamuina kun avaat silmäsi, näet päivän ryöppyävän ylitsesi ja ensimmäinen ajatus on ” voi ei uusi paska päivä, olen väsynyt ja kaikki vastustaa” Suussa maistuu kissankakka ja pää on kuin kurpitsakilpailun palkintoyksiö. Jää toviksi vuoteeseen paina pääsi takaisin tyynylle ja aloita päivä alusta.

Hengitä hitaasti sisään ja vielä hitaammin ulos, sillä on ihmeellinen tulos. Tee näin useamman kerran, tai sen verran, että rentoudut. Ohjelmoi itsellesi parempi päivä, tunnetila ja onnenhäivä. 

Yleensä päivä jatkuu pitkään sellaisilla fiiliksillä kun on alkanutkin. Ajatuksilla on vahvasti tunteita ohjaava voima ja osaat ohjata niitä kun vain, pysähdyt ja harjoittelet. Voimaa ja iloa päviisi.

 © Asta Gyldén-Lahtinen

Paniikkinappula

Löysin itsestäni aivan uudenlaisen tunteita ja ajatuksia ohjaavan osasen. Automaattisesti käänteisesti laukeavan paniikkinappulan, joka heitti minut heviin kaaokseen. Sen aikaansaama tunne oli sanoin kuvaamaton. Tuloksena tila jossa järjellinen ajattelu pyyhkiytyy mielestä, aivosähkökäyrä rätisee ylikuumenemis tilassa räjähdyspisteeseen. Kädet ja jalat touhuaa jotain mistä aivoilla ei ole tietoakaan, tuloksena kaaos toiminnassa. 

Paniikkinappulan sijainti jäi osin arvoitukseksi, mutta luulen, että se on jossain sydämen ja rakkaimpien ihmisten välimaastossa.

Paniikkinappulalla on monta epämiellyttävää vaikutusta. Vuosien zen ja meditaatio harjoitukset sujahtavat hetkeksi jonnekkin atmosfääreihin, kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Se saa puhumaan, ennenkuin ajattelee ja vaikka ajattelisikin, niin siitä ei ole mitään hyötyä. Ajatukset kulkevat automaatio ohjauksella paniikkinappulan kautta, joka lisää kaikkeen mausteeksi pelkoa, ahdistusta ja kauhukuvia. 

Onneksi Tyyneys sekaantui lopulta asiaan  ja sai minut lopettamaan järjettömän hääräämisen, niin pääni sisällä kuin ulkopuolellakin. Tyyneys kertoi minulle, että luottamus on otettavissa käyttöön. Se on kuin palosammutus peitto jonka voin heittää paniikkinappulan päälle ja se katoaa. Voi kuinka yksinkertaista!. 

Ps. Nappula tykyttää kyllä jossain ja voi yrittää käynnistyä, ellen pidä tiukasti luottamuksen reunasta kiinni.

©Asta Gyldén-Lahtinen

 

Vihainen nainen

 

Olen joskus ollut niin väsynyt ja vihainen. Nainen jonka tukka syttyi palamaan suuttumuksesta. Olemuksesta oli riisuttu kaikki lempeys. Ylpeys oli mennyt jo aikoja sitten. Miten löysin takaisin itseeni? Itkeneeni muistan kyllä. Yllä tuntui olevan suuri paino. Vaino väsyneen mielen piirsi pelon peikkoja joka nurkkaan.

  Kurkkaan kirjaan johon olen kaikki kirjoittanut. Pudottanut taakan harteiltani paperille. Haperille sivuille se oli järkytys. Oksensin kaikki asiat sivuille, ihan kokonaan ja koruttomasti. Siitä asti olen tai alussa ainakin olin vähän kauhistunut. Yllättynyt ajatusten rujoudesta. Kauneudesta ei niissä ollut jäljellä hippuakaan. Aikanaan sanat kuitenkin laimenivat paperilla. Voimalla niiden ei ollut minuun enää hallintaa. Valintaa käytän nyt siihen kuinka ajattelen. Elelen sovussa mieleni ja sanojeni kanssa.

-Valo Ki-

© Asta Gyldén-Lahtinen

 

Mökin terassin aurinkoruudulla

Istun terassilla aurinkoruudulla ja kylven alkukesän lämmössä. Luonto kuhisee ympärillä elämää. Pehmoiset vihreät sammalet ovat päässeet vapaaksi lumen alta, mustikoiden varvuissa lehtien alut uinuvat vielä. Mustarastaan kaunis huilu soi oksistoissa, joissa vihreät silmut odottavat jo malttamattomana puhkeamista.

 Keskustelen hetken korpin kanssa, se ei suju oikein. En puhu korppia sulavasti, siksi saan niskaani rähinää puiden latvustoista.

Rannassa puut heiluvat hiljalleen tuulessa. Aurinko juoksuttaa valotähtiä aalloilla, ne loistavat kirkkaina nauhoina pitkin järven pintaa. Taivaan rannassa matkustaa muutama pullea pilvimuodostelma. Tässä hetkessä on kaikki niin kaunista ja hyvin. Onnellisena ja kiitollisena otan vastaan alkukesän päivät ja tuokiot.

 Ihania lämpimiä päiviä kaikille

-Valo Ki-

© Asta Gyldén-Lahtinen

Lempeää puhetta

Välillä on vaikeaa ymmärtää ja sietää omaa vajavaisuutta, sekä keskeneräisyyttä, puhumattakaan muista ihmisistä. Lempeys auttaa, sekä hyväksyminen.Omien puutteiden ja kehityshaasteiden tunnistaminen autta myös ymmärtämään muita ihmisiä ja heidä käytöstään. Kaikki me pinnistelemme täällä eteenpäin omalla tavallamme ja varmasti yritämme tehdä parhaamme niillä keinoilla joita osaamme sillä hetkellä käyttää. Keinot ja valinnat johin turvaudumme,  ovat ehkä ainoita jotka näemme sillä hetkellä. 

 

Puhu itsellesi lempeästi ja ole armollinen, luovu turhasta itsen syyttelystä ja arvostelusta. 

Kiinnitä huomiota siihen mitä kerrot itsellesi, minkälaista tarinaa. Mieli tuottaa jatkuvasti syyllisyyttä, sekä huonoa omaatuntoa sellaisista asioista joilla ei ole syytä suomia itseään. Tunnista mielen asettamat koukut jotka saavat olon pahaksi, kiukkuiseksi tai turhautuneeksi. Kerro, että sinä riität juuri sellaisena kuin olet. Olet hyvä kokonainen ja täydellinen juuri omana itsenäsi.

 

 Keskitä huomiosi, tunteisiin ja ajatuksiin jotka antavat voimaa ja vievät eteenpäin elämssä. Usein pelkäämme asioita, jotka eivät koskaan tapahdu. Pelolla emme voi estää minkään asian tapahtumista, annamme ainoastaan energiamme valua hukkaan. Keskitä voimavarasi kiitollisuuteen ja rakkauteen, niillä on valtava kaiken muuttava voimaa.

Voimaa ja iloa päiviisi!

-Valo Ki-

©Asta Gyldén-Lahtinen

Surullinen, itkuinen, väsynyt ja ruma olo

Surullinen, itkuinen, väsynyt, vanha, hikinen ja ruma olo. Mistä se nyt tähän tuli?, juuri kun olisin halunnut olla iloinen. Peilin eteen juoksen, että näen tuloksen, olenko kuinka liikakiloinen? Ruma ja väsynyt olo ei ole peilikuvassa, vaan elämänkulussa karussa, lorussa joka on joskus rujo ja ruma.

Päiväni kuluvat nopeaan, en niistä otetta saa, ne liukuvat ohitse ja taas on ilta. Silta uneen on usein hukassa, tukassa häiritsee pesä joka on tehty huolista ja itkusta, murhelitkusta en juuri pidä ja en nyt tahtoisi sitä. Mitä minä suren kun aina en edes tiedä? 

Nyt paha olo on lähellä nurkissa lymyillyt, hymyillyt se on vinosti minulle jo monta päivää. Olen työntänyt sitä sivuun joka kerta. Verta se minusta imee ja ellei sitä niin voimia. Toimia useita joudun suorittamaan, kurittamaan itseäni, etten anna sen tulla, mutta paha olo on jo mulla ja hiki. Siinä se on ihan liki ja tarjoaa nenäliinaa, piinaa en enää enempää itseäni. Sisältäni annan kaiken sille, itkun, surun, väsymyksen. Esille kaivan sen vaivan joka hiertää, korkkiruuville kiertää ja yrittää sieluun. 

Nieluun mustan toivottomuuden ei saa vajota, hajota voi ja kadota sinne pieni ihminen. Kun irti päästän surustani ja kivustani kerta toisensa jälkeen, joka kerran, se on sen verran kevyempi, että pienempi on tumma raita omassa ajan nauhassa, jossa vaaleat ja tummat kohdat toistuvat, poistuvat hiljaa sysimustat. 

Tummiin kohtiin piirtyvät hiljaa hyväksynnän ja luopumisen myötä hopeiset reunat.

Kirjoitin tämän tekstin tänään ja se helpotti oloa. Pitkä luopuminen rakkaasta ihmisestä ottaa koville. Välillä elää ihan normaalia elämää ja sitten suru on olkapään takana vaanimassa ja kun kääntyy se puhaltaa päin, niin, että vesi lentää silmistä ja sydämeen sattuu. 

Tänään suru vaani laatikossa jossa on säilössä äidin tavaroita. En edes tiedä miksi sinne menin kollaamaan. Kaulahuivien ja myssyjen seasta tuli äidin tuoksu, äidin muisto sellaisena kun hän oli vielä olemassa omana itsenään, ei sellaisena haamuna joka lääkittynä odottaa kuolemaa. 

Irtipäästäminen ja luopuminen on niin raskasta ja vaikeaa.

-Asta-

Se joka tulee ja puhdistaa mielen

Aavalla ulapalla, paksun jään alla laulaa vesi hiljaista lauluaan.

Huokauksia jään kuuntelen päivän valotähdet ovat hangella sammuneet.

Kuullotettu, kirkas ilma on kuuralla ja helinällä jonka jäiset oksat soittavat.

Silmät ummistaen voin nähdä sen joka tulee ja puhdistaa mielen

-Valo Ki-

Palapelin osanen

Tummuvassa illassa valo muuttuu siniseksi kankaaksi tähtikarttojen taakse. Muutamat valonsäteet juoksevat eksyneenä sinne tänne pimenevällä taivaalla. Kaikki näyttää hekeksi pysähtyvän, juuri kun pimeys ottaa valon viittansa alle. Puiden lehtinen kahinassa, yölinnun laulussa, aallon liikkeessä tyhjä hetki, jonka väliin ikuisuus kutoo jo nauhaa ja liittää tätä hetkeä, sekunteja loputtomaan kudelmaan.

Kaikki on pehmeää, tyyntä ja hiljaista, ajatuksenikin unohtavat loputtoman tarpeensa kertoa lisää kaikesta menneestä, tulevasta ja tulemattomasta. Ajatukset halauavat kertoa loputtomasti asioita. Ne rakastavat kertoa kaikkea noloa, epäonnistunutta ja pelottavaa, jota minulle on tapahtunut tai voi tapahtua hetkellä millä hyvänsä ja ellei minulle niin varmaankin jollekkin läheiselleni. Siksi siirrän ajatukset tarpeettomana läheisen puun oksalle puliskoon siellä.

Tyhjä hetki tuntuu jatkuvan loputtomiin, ikuisuuden puikkojen kilinä on tauonnut ja kudelma pysähtynyt. Tyyneydessä ja ajattomuudessa leijuen voin nähdä itseni ja koko elämänvirran kokonaisena, kauniina, eheänä ja täydellisenä. Osana tätä kokonaisuutta, elämällä tätä pientä elämääni, olen pisara, josta elämänvirta koostuu. 

Olen palapelin osanen joka täyttää kokonaisuuden,

 vaikka koko kuvaa näe en,

 ymmärrän sen suuruuden.

-Valo Ki-

©Asta Gyldén-Lahtinen

Mitähän minä sitten tekisin jos?

Kuluva kevät ja kesä on ollut haasteellinen, stressaava, kuluttava painajaismainen ja paljon muuta ei niin ihanaa ja seesteistä. Auringon valon leikkiä kasvoilla ja unenomaista lepotilaa, sitä se ei ole ollut. Kaipaisin nyt jo niin paljon ihan tavallista tasaista ja tylsänkin tapahtumatonta elämää.
Rakkaan ihmisen vakava sairastuminen mullistaa maailman, saa pois raiteiltaan imaisee mukaan pyörteeseen jossa kadottaa helposti oman itsensä ja elämänsä. Päällimäisenä ja vallalla ovat ajatukset " Jos vain jaksan annan kaikkeni ja yritän niin paljon kuin vain voin kaikki muuttuu vielä hyväksi.. muuttuuko?" Milloin väsymys iskee niin lujaa, ettei enää jaksa taistella, välittää, huolehtia, murehtia ja pelätä kaikkea mahdollista tulevaa ja tulematonta.? Voinko lievittää kipujen kanssa riutuvaa, omalla tuskallani? Millon tulee hyväksyntä siitä, että en voi tehdä enempää?

Jatkuva piiritanssi ja piruetit viikatemiehen kanssa muuttavat ihmistä, ilo jää taka-alalle ja ahdistus sumentaa ajatuksia. Lapsenomainen ajattelu saa vallan, että voisin kannatella rakasta ihmistä ja estää edessä olevan, jotenkin muuttaa maailmankaikkeuden käsikirjoitusta. Silloinkin kun ei tarvitsisi huolehtia, rientää jo järjestelemään tulevaa mahdollisien ongelmien varalle. Oma elämä jää elämättä, "ei sen niin väliä minä jaksan kyllä".. jaksanko, tunnistanko oman väsymykseni? Osaanko ottaa etäisyyttä silloin kun tarvitaan?

Mitä minulle kuuluu? kysyn peilin naiselta jonka tukka hassotaa sinne sun tänne ja silmien alla varjot ovat saaneet syvemmän värin. Unettomat yöt, väliin jäänet ateriat ja jatkuva kuristava pelontunne vatsassa murentavat hiljalleen. Pitkään jatkunut huolitilanne on ohjannut toimintani automaattiohjaukselle jossa ei ole järjellä paljoa sanottavaa. Olen muuttunut outojen olojen orjaksi, holtittomien pelkojen hottentotiksi.

Mitähän minä sitten tekisin jos ei tarvitsisi murehtia ja huolehtia? Mitähän minä sitten tekisin jos en eläisi toisen tuskassa ja kivussa, surisi sumentunutta mieltä ja mennyttä ilonpilkettä silmissä.?
Mitähän minä sitten tekisin jos..?
Loputtomien jossittelujen jälkeen jäljelle jää vain hyväksyntä ja luottamus siihen, että kaikki tapahtuu lopulta niin kuin on tarkoitus.

-Valo Ki-