Tervetuloa

Pieniä hetkiä elämän arjessa, ohi kiitäviä tuokioita, kiitollisuutta. Utuisia taikatuokioita kun tarina tarttuu sormiin. Ihmetystä luonnon helmassa linnunlaulun kaikuessa korviin. Ajatuksia, iloja unelmia ja suruja. Unien kiehtovaa maailmaa. ©Asta Gyldén-Lahtinen




lauantai 27. lokakuuta 2018

Surullinen, itkuinen, väsynyt ja ruma olo




Surullinen, itkuinen, väsynyt, vanha, hikinen ja ruma olo. Mistä se nyt tähän tuli?, juuri kun olisin halunnut olla iloinen. Peilin eteen juoksen, että näen tuloksen, olenko kuinka liikakiloinen? Ruma ja väsynyt olo ei ole peilikuvassa, vaan elämänkulussa karussa, lorussa joka on joskus rujo ja ruma.
Päiväni kuluvat nopeaan, en niistä otetta saa, ne liukuvat ohitse ja taas on ilta. Silta uneen on usein hukassa, tukassa häiritsee pesä joka on tehty huolista ja itkusta, murhelitkusta en juuri pidä ja en nyt tahtoisi sitä. Mitä minä suren kun aina en edes tiedä? 

Nyt paha olo on lähellä nurkissa lymyillyt, hymyillyt se on vinosti minulle jo monta päivää. Olen työntänyt sitä sivuun joka kerta. Verta se minusta imee ja ellei sitä niin voimia. Toimia useita joudun suorittamaan, kurittamaan itseäni, etten anna sen tulla, mutta paha olo on jo mulla ja hiki. Siinä se on ihan liki ja tarjoaa nenäliinaa, piinaa en enää enempää itseäni. Sisältäni annan kaiken sille, itkun, surun, väsymyksen. Esille kaivan sen vaivan joka hiertää, korkkiruuville kiertää ja yrittää sieluun. 

Nieluun mustan toivottomuuden ei saa vajota, hajota voi ja kadota sinne pieni ihminen. Kun irti päästän surustani ja kivustani kerta toisensa jälkeen, joka kerran, se on sen verran kevyempi, että pienempi on tumma raita omassa ajan nauhassa, jossa vaaleat ja tummat kohdat toistuvat, poistuvat hiljaa sysimustat. 

Tummiin kohtiin piirtyvät hiljaa hyväksynnän ja luopumisen myötä hopeiset reunat.

Kirjoitin tämän tekstin tänään ja se helpotti oloa. Pitkä luopuminen rakkaasta ihmisestä ottaa koville. Välillä elää ihan normaalia elämää ja sitten suru on olkapään takana vaanimassa ja kun kääntyy se puhaltaa päin, niin, että vesi lentää silmistä ja sydämeen sattuu. 

Tänään suru vaani laatikossa jossa on säilössä äidin tavaroita. En edes tiedä miksi sinne menin kollaamaan. Kaulahuivien ja myssyjen seasta tuli äidin tuoksu, äidin muisto sellaisena kun hän oli vielä olemassa omana itsenään, ei sellaisena haamuna joka lääkittynä odottaa kuolemaa. 
Irtipäästäminen ja luopuminen on niin raskasta ja vaikeaa.
-Asta-




2 kommenttia:

  1. Halauksia, tekstisi oli koskettava tilitys ja siihen oli kovin helppo samaistua. Samoissa tunteissa olen kahlannut monia kertoja. Rakkaasta luopuminen on pitkä ja kivinen prosessi ja Surulla on monet kasvot, eikä vihakaan ole kovin vierasta. Ehkä elämä jotenkin raskaantuu ja tummenee loppua kohden. Opettaa meitä luopumaan. Paljon Voimia ja valoa elämääsi. Aika ei paranna mitään mutta se muuttaa surun luonnetta.

    VastaaPoista