Surullinen, itkuinen, väsynyt ja ruma olo

Surullinen, itkuinen, väsynyt, vanha, hikinen ja ruma olo. Mistä se nyt tähän tuli?, juuri kun olisin halunnut olla iloinen. Peilin eteen juoksen, että näen tuloksen, olenko kuinka liikakiloinen? Ruma ja väsynyt olo ei ole peilikuvassa, vaan elämänkulussa karussa, lorussa joka on joskus rujo ja ruma.

Päiväni kuluvat nopeaan, en niistä otetta saa, ne liukuvat ohitse ja taas on ilta. Silta uneen on usein hukassa, tukassa häiritsee pesä joka on tehty huolista ja itkusta, murhelitkusta en juuri pidä ja en nyt tahtoisi sitä. Mitä minä suren kun aina en edes tiedä? 

Nyt paha olo on lähellä nurkissa lymyillyt, hymyillyt se on vinosti minulle jo monta päivää. Olen työntänyt sitä sivuun joka kerta. Verta se minusta imee ja ellei sitä niin voimia. Toimia useita joudun suorittamaan, kurittamaan itseäni, etten anna sen tulla, mutta paha olo on jo mulla ja hiki. Siinä se on ihan liki ja tarjoaa nenäliinaa, piinaa en enää enempää itseäni. Sisältäni annan kaiken sille, itkun, surun, väsymyksen. Esille kaivan sen vaivan joka hiertää, korkkiruuville kiertää ja yrittää sieluun. 

Nieluun mustan toivottomuuden ei saa vajota, hajota voi ja kadota sinne pieni ihminen. Kun irti päästän surustani ja kivustani kerta toisensa jälkeen, joka kerran, se on sen verran kevyempi, että pienempi on tumma raita omassa ajan nauhassa, jossa vaaleat ja tummat kohdat toistuvat, poistuvat hiljaa sysimustat. 

Tummiin kohtiin piirtyvät hiljaa hyväksynnän ja luopumisen myötä hopeiset reunat.

Kirjoitin tämän tekstin tänään ja se helpotti oloa. Pitkä luopuminen rakkaasta ihmisestä ottaa koville. Välillä elää ihan normaalia elämää ja sitten suru on olkapään takana vaanimassa ja kun kääntyy se puhaltaa päin, niin, että vesi lentää silmistä ja sydämeen sattuu. 

Tänään suru vaani laatikossa jossa on säilössä äidin tavaroita. En edes tiedä miksi sinne menin kollaamaan. Kaulahuivien ja myssyjen seasta tuli äidin tuoksu, äidin muisto sellaisena kun hän oli vielä olemassa omana itsenään, ei sellaisena haamuna joka lääkittynä odottaa kuolemaa. 

Irtipäästäminen ja luopuminen on niin raskasta ja vaikeaa.

-Asta-

Jutustelua ja pullan mutustelua

 Keittiössä kahvinkeitin puhkuu ja pihisee, tehden töitä lujasti.

Nenään leijuu jo lupaavat kahvintuoksut.

Valkotukkainen nainen istuu keinutuolissa,

silmät loistavat ja iloinen puhetulva pulppuaa ilmoille.

Mennen ajan tarinat ja tapahtumat lähtevät elämään.

Juoksevat kuulijan korviin, loihtien tapahtumasarjoista mieleen elävät kuvat.

Samalla tuolia kiikutetaan vauhdikkaasti.

"Tämä on tytöt hyvää vatsalihasjumppaa" toteaa hän siinä nopsasti tarinan välissä,

ponkaisten keinutuolin vielä hurjempaan kaareen.

Sivustakatsojaakin siinä hirvittää.

Mielessä häilähtää ajatus, onkohan tuo ihan turvallista.

Vasta muutama viikko keuhkoveritulpasta.

Vietimme sisarien kanssa mukavia juttuhetkiä viikonloppuna mamman luona.
Kuvailin ikkunan takana parveilevia lintuja jotka uteliaina kurkistelivat sisälle.

Olen niin kiitollinen ja onnellinen,
että samme vielä pitää äidin luonamme.

Sunnuntaisen kävelylenkin ihmeellistä värileikkiä voit ihailla täällä.

-Valokki-

Neljä päivää aikamatkaa

Sain viettää neljä päivää, kahden sisareni ja äitini kanssa lapsuuden kodissani.

En muista, että olisimme olleet lapsuuteni jälkeen, ihan vain me neljä kotitalossani.

Me jäimme mökkiin elämään aikanaan, kun isäni kuoli vain 48 -vuotiaana,

minun ollessani 7 -vuotias, nuorin sisareni 2,5 ja vanhempi 10.

Neljä päivää aikamatkaa, aikaan jolloin kesä oli perhosia, aurinkoa

hetki siinä olevassa, ei seuraavassa, tulevassa, murheissa, suunnitelmissa.

Päivät pumpulipilviä, aika jotain, jolle en tiennyt vielä nimeä.

Ikävä ja suru hetken häivä, joka oli jo menossa tultuaan, kääntyi vain ja käväisi.

Löysin lapsuuden kotini komerosta puisen laatikon, jossa isäni säilytti parran ajo välineitään. 

Kanteen sisäpuolelle isä oli kirjottanut nimeni, oi.. en ollut sitä aimmin nähnyt.

Silittelin tekstiä kauan, "viesti isältä" olisin niin halunnut tuntea isäni aikuisena,

viettää aikaa hänen kanssaan.

Isän ikävä siinä tuli, lapsenomaisesti ajattelin, jospa saisin tavata hänet edes yhden kerran vielä.

 Mitä sanoisin, kertoisin, kertomista olisi niin paljon, ettei siihen yksi tapaaminen riittäisi.

Jos saisin edes sanoa, että kaikki on hyvin.

Tätä polkua pitkin pinkaisin maailmaan, nuoruuden innolla, taakseni katsomatta.

Etsimään, onnelisuutta, rakkautta, elämää, vapautta kaikkiea jännittävää!

Juoksin tosi pitkän matkan, mutkan kautta, kuoppaista polkua, jossa satutin itseni pahastikkin.

Palasin takaisin ymmärtäen, onnellisuus ja vapaus ovat ihmisessä itsessään.

Rakkaus on kaikessa meitä ympäröivässä.

Äitini positiivinen elämän asenne, on ollut opettelemisen arvoista.

Kaikista sisaristani olen kiitollinen, heidän rakkauteensa saatan aina varauksetta luottaa.

Heidän seurassaan olen kokonainen, saan olla oma "hassu" itseni.

Juhlien jälkeen

Äitimme täytti 20.03 lauantaina 90-vuotta! Kertaan mielessäni juhlan hetkiä, lämmin hyvänolon tunne jäi päällimmäiseksi mieleen. Vuosia oli kulunut, useita kymmeniäkin, osalla edellisistä tapaamisista. Iloinen puheensorina ja naurun helinä täytti juhlatuvan. Hyvinkin erilaiset ihmiset, sisarukset, lapset, heidän lapsensa ja  lapsenlapsenlapset olivat saapuneet paikalle. Heissä suvun niteet ja äidin elämä jatkuu, jatkaa kulkuaan. Valkotukkainen, hieman kumarassa, kulkeva päivänsankari, istui juhlaväen keskellä lempeästi hymyillen, välillä iloisesti nauraen. Hauras, lähes läpinäkyvä olemus on harhaanjohtava, sillä hän on sitkeä ja voimakas nainen, jolla on laaja, anteeksiantava ja ymmärtävä sydän. Pää on vielä partaveitsen terävä, silmissä pilkistelee kujeileva katse. Toivon äidillemme vielä paljon hyviä, terveitä ja onnellisia vuosia!

Tässä juhlan nuorin osallistuja Luukas, sekä päivänsankari, heillä on noin 90 vuotta ikäeroa.