Koteloituneet ajatuskaavat

Koteloituneet ajatuskaavat ovat takertuneet tajunnan pinnalle. Hukkasinko jotain matkalla itseeni? Kadotinko langan punaisen?. Ongelmana on ajatus iso ja mutainen. Hyppivä mieli ja loputon sanojen ajatuskieli, rakentaa pitkiä lonkeroita esteeksi eteen, etten voi uida kirkkaaseen avaraan mieleni veteen.
 Epäilevä ajatuskin lymyilee jossain lähistöllä, "olenko jo tässä pelissä häviöllä?"
Muutos kulkeee nousevan auringon kehrällä ja viimeisellä illan valon säteellä? Joka silmänräpäyksellä, sydämen lyönnillä.
Kaikki liikkuu ei paikoilleen jää, vaikka pysyvyyttä suunnittelee ihmisen pää.

Etukäteen eletyt kauhut ja koukeroiset pelon polut, on kuljettu ristiin rastiin, poljettu alleen samalla koko elämä. Näkemättä hetkeä, joka juuri nyt on käsillä. Kirkkaan mielen lasin läpi voin nähdä itseni tuolle puolen, ymmärrän en häviä koskaan kokonaan kun kuolen. Leijua voin pelottomassa virrassa hiljaa, aika niittää vasta kypsää viljaa.

Olen paljon pohtinut, mielen hälyä, opittuja ajatusmalleja, takertumisesta pysyvyyteen, pelkoja, sekä kaiken hetkellisyyttä. 

-Valo Ki-

©Asta Gyldén-Lahtinen

Ikuisuuden kuiskaus

Kuiskaus, niin hiljainen kuin vaimea tuuli. Nainen sen kuuli seisoessaan tyynellä rannalla, varpaat hautautuneena syvälle valkoiseen hiekkaan. Se sivelee hiljaa äänettömyyttä, kiitäen pimeästä esiin kuin nuoli. Jokainen hetki piirtyy ruutuihin, joista ikuisuus kerrostuu. Huolettomalta näyttää hän seistessään siinä pellavaisen hameen olkain pudoneena alas, hiukset päivän tuulen pörröttämänä. Kuulaan järven pinnalla kiiltävät tähtien hijastukset, jotka uppoavat sen pohjattomaan tummaan sineen. Pyöreät rantakivet lepäävät kiltisti kylki kyljessä veden rajassa, niistä huokuu vielä auringon lämpö.

Aamu on jo kaukainen kuvajainen, nauha tummia ja kirkkaita sekunteja, jotka täyttyvät sydämen lyönneistä, luonnon sykkeessä liikkuen. Joukko yölintuja lehahtaa viereisen puun oksille, ne järjestäytyvät huolellisiin riveihin, kiinni toistensa lämpöisiin kupeisiin. Äärettöman aavan reunasta jo kauan sitten matkaan lähtenyt tuulenvire saavuttaa rannan. Se pyörähtää naisen hiuksissa ja yrittää oikoa rypistyneen hameen helmoja, nykien niitä joka suuntaan. Pian se kuitenkin väsähtää kuin vanhus, viimeisillä voimillaan pyöräyttää muutaman spiraalikuvion valkoiseen hiekkaan ja rojahtaa sitten uupuneena lepäämään.  Aurinko on heittänyt horisonttiin kultaisen nauhuksen, joka sammuu ja häviää sekin. Tumma yö laskeutuu kaiken ylle.

-Valo Ki-

©Asta Gyldén-Lahtinen

Maisemaan kadonnut

Istun rannalla ja katselen veden keinuntaa. Taivas on syvän sininen, muutama pilvi kulkee eksyneenä sinessä. Valo juoksee aalloilla ja piirtää siihen kirkkaita juovia. Vesi liikkuu hitaasti edestakaisin, se kiipeää rantakiville ja liukuu sitten laiskasti kivien väleihin. Ilma on täynnä lintujen ääniä. Laulurastaan sävelessä on nousevia ja laskevia nuotteja, sekä muutama kertosäe jossa sävel nousee korkeille kirkkaille koukeroille.

Suljen silmäni ja annan auringolle luvan leikkiä kasvoillani. Sen kosketus on  lämmin ja ystävällinen.  Ajatukset hidastuvat ja taukoavat lopulta kokonaan. Pienen hetken viivyn ajatuksettomassa tilassa, oloni on kevyt ja rauhallinen. Voisin kadota tähän hetkeen ja maisemaan, joka on niin kirkas ja levollinen. Jättäisin rannalle lapun, jossa kertoisin tulevani takaisin kun sopivalta tuntuu. Laittaisin pienen kiven painoksi lapun päälle, ettei ilkikurinen tuuli lukisi sitä riepottelu aakkosin. Sulkisin silmät, liukuisin maisemaan, hetkeen jossa olisin  valo, laineiden liike, linnun laulu ja syvän sininen taivas.

-Valoa ja iloa viikkoosi-

-Valo ki-

©Asta Gyldén-Lahtinen