Tervetuloa

Pieniä hetkiä elämän arjessa, ohi kiitäviä tuokioita, kiitollisuutta. Utuisia taikatuokioita kun tarina tarttuu sormiin. Ihmetystä luonnon helmassa linnunlaulun kaikuessa korviin. Ajatuksia, iloja unelmia ja suruja. Unien kiehtovaa maailmaa.




lauantai 25. toukokuuta 2019

Rentukkapurolla

 Kosteassa höyryssä pisarat tiivistyvät ja valo värjää ne eri sävyin.
Vihreät lehdet kimaltelevat kirkkain vesihelmin.
Ilma kuhisee lämpöä, joka nousee auringon lämmistämästä mullasta.
Läheisen putouksen vesi lämpenee ilmassa hetkesä.
Istun sammalaisella aurinkoisella kivellä ja annan 
sateenkaaripisaroiden sataa kasvoilleni ja hiuksilleni.
 Linnut tirskuvat iloisesti monin sävelin vihreissä lehvistöisä. 
Putouksen viileys saavuttaa välillä paljaan ihon, mutta vain hetkeksi, pian se lämpenee.
 Valkoiset kuohut muuttuvat alempana vaahdoksi ja kuplaryppäiksi
joita virta kuljettaa, pienet pörteet imaisevat ja hörppivät niitä sisäänsä. 
Vesi vilistää vauhdilla saniaisten reunustamassa joenuomassa.
Rentukat ovat nostaneet kirkkaankeltaiset kasvonsa aurinkoa kohden,
osa niistä keinuu ihan veden äärellä peilaten vedestä kuvajaisiaan.
Kuusi kukkii pyörein, muhkein palloin, sen kyljessä virtaa pihkakyynel,
joka kimmeltää kuin kulta auingon osuessa siihen.
Suljen silmäni ja annan ajatusten lipua veden mukana kauemmas..pois.. pois
hiipuen, sulautuen veteen, vihreyteen ja lintujen lauluun.
Kuulen tuhansien neulasien ja tuoreiden lehtie kuiskeen, 
puron iloisen laulun ja veden kumean rummun, sen osuessa kivien koloihin.
Keinun keveänä ja onnellisena, että olen osa tätä ihmettä.
Kiitollisudella Asta

lauantai 27. lokakuuta 2018

Surullinen, itkuinen, väsynyt, vanha, hikinen ja ruma olo




Surullinen, itkuinen, väsynyt, vanha, hikinen ja ruma olo. Mistä se nyt tähän tuli?, juuri kun olisin halunnut olla iloinen. Peilin eteen juoksen, että näen tuloksen, olenko kuinka liikakiloinen? Ruma ja väsynyt olo ei ole peilikuvassa, vaan elämänkulussa karussa, lorussa joka on joskus rujo ja ruma.
 Päiväni kuluvat nopeaan, en niistä otetta saa, ne liukuvat ohitse ja taas on ilta. Silta uneen on usein hukassa, tukassa häiritsee pesä joka on tehty huolista ja itkusta, murhelitkusta en juuri pidä ja en nyt tahtoisi sitä. Mitä minä suren kun aina en edes tiedä? 

Nyt paha olo on lähellä nurkissa lymyillyt, hymyillyt se on vinosti minulle jo monta päivää. Olen työntänyt sitä sivuun joka kerta. Verta se minusta imee ja ellei sitä niin voimia. Toimia useita joudun suorittamaan, kurittamaan itseäni, etten anna sen tulla, mutta paha olo on jo mulla ja hiki. Siinä se on ihan liki ja tarjoaa nenäliinaa, piinaa en enää enempää itseäni. Sisältäni annan kaiken sille, itkun, surun, väsymyksen. Esille kaivan sen vaivan joka hiertää, korkkiruuville kiertää ja yrittää sieluun. 

Nieluun mustan toivottomuuden ei saa vajota, hajota voi ja kadota sinne pieni ihminen. Kun irti päästän surustani ja kivustani kerta toisensa jälkeen, joka kerran, se on sen verran kevyempi, että pienempi on tumma raita omassa ajan nauhassa, jossa vaaleat ja tummat kohdat toistuvat, poistuvat hiljaa sysimustat. 

Tummiin kohtiin piirtyvät hiljaa hyväksynnän ja luopumisen myötä hopeiset reunat.

Kirjoitin tämän tekstin tänään ja se helpotti oloa. Pitkä luopuminen rakkaasta ihmisestä ottaa koville. Välillä elää ihan normaalia elämää ja sitten suru on olkapään takana vaanimassa ja kun kääntyy se puhaltaa päin, niin, että vesi lentää silmistä ja sydämeen sattuu. 

Tänään suru vaani laatikossa jossa on säilössä äidin tavaroita. En edes tiedä miksi sinne menin kollaamaan. Kaulahuivien ja myssyjen seasta tuli äidin tuoksu, äidin muisto sellaisena kun hän oli vielä olemassa omana itsenään, ei sellaisena haamuna joka lääkittynä odottaa kuolemaa. 
Irtipäästäminen ja luopuminen on niin raskasta ja vaikeaa.




keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Mielen hiljaisuudessa



Mielen hiljaisuudesa, joutilaat ajatukset voivat tulla niin laiskoiksi,
että eivät viitsi tulla esiin,
 vaan jäävät makoilemaan tyhjien lauseiden ja sanojen sekaan.

Kireätkin ajatukset muutuvat hiljalleen löysiksi
 ja mielen solmut joihin olet sotkeutunut aukeavat, 
piinat ja huolet raukeavat.
Kun ajatukset viimein lontivat hitaasti esiin, 
ne tulevat eri järjestyksessä järjen pesiin,
 aivan kuin katsoisit kirkkaisiin vesiin.

Hiljaista rytmiä, sanojen ryhmiä, 
ajatusten aukaistuja alkuriimejä.
selkeitä sielujen säveliä.

Hyvää ja rauhallista Juhannusta kaikille!
-Valo Ki-

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Sisäistä puhetta?



Hyväksy se mikä on, ota vastaan ilolla. Ilolla vastaanotettu muuttuu hiljaa kokonaan positiiviseksi energiaksi. Luota ja katso aina mielesi, sekä tunteiden ohitse etteivät ne sumenna tämän hetken ja tapahtumien todellisuutta. Tunteiden läpi suodattunut maailma on täynnä elämän aikana tulleiden traumojen sakkaa ja saa usein vääristyneen muodon, muuttuu aivan toiseksi.

 Elä hetkesi kirkkaina ja puhtaina, vailla menneen tai tulevan taakkaa, anna valon ja rakkauden virrata lävitsesi puhdistaen ja hoitaen. Elä hetkesi, näe ja kuule se aitona. Pysy itsessäsi ja anna kaiken soljua luonnollisesti elämän sykkeessä.

Olet turvassa ja aina rakkauden ympäröimänä.


Tällaista sisimpäni puheli tällä kertaa.
Iloa alkavaan viikkoosi
-Valo ki-

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Joskus kaikki on kevyttä ja kaunista



Joskus kaikki on kevyttä ja kaunista.

 Huojuvien tuulien rannalla voin istua siloisella sannalla
ja kuunnella hiljaisen laulun joka taivaita hipoo. 
Olen itsessäni, unohdan ulkoapäin tulevat vaatimukset mitä minun tulisi olla.
Kalliolla korkealla voin kohottaa kädet ilmaan ja huutaa ilosta elämälle. 
 

-Valo Ki-


tiistai 24. tammikuuta 2017

Se joka tulee ja puhdistaa mielen

Aavalla ulapalla, paksun jään alla,
laulaa vesi hiljaista lauluaan.
Huokauksia jään kuuntelen,
päivän valotähdet ovat hangella sammuneet.
Kuullotettu, kirkas ilma on kuuralla
ja helinällä jonka jäiset oksat soittavat.
Silmät ummistaen voin nähdä sen
joka tulee ja puhdistaa mielen

-Valo Ki-

torstai 25. elokuuta 2016

Palapelin osanen


Tummuvassa illassa valo muuttuu siniseksi kankaaksi tähtikarttojen taakse. Muutamat valonsäteet juoksevat eksyneenä sinne tänne pimenevällä taivaalla. Kaikki näyttää hekeksi pysähtyvän, juuri kun pimeys ottaa valon viittansa alle. Puiden lehtinen kahinassa, yölinnun laulussa, aallon liikkeessä tyhjä hetki, jonka väliin ikuisuus kutoo jo nauhaa ja liittää tätä hetkeä, sekunteja loputtomaan kudelmaan.

Kaikki on pehmeää, tyyntä ja hiljaista, ajatuksenikin unohtavat loputtoman tarpeensa kertoa lisää kaikesta menneestä, tulevasta ja tulemattomasta. Ajatukset halauavat kertoa loputtomasti asioita. Ne rakastavat kertoa kaikkea noloa, epäonnistunutta ja pelottavaa, jota minulle on tapahtunut tai voi tapahtua hetkellä millä hyvänsä ja ellei minulle niin varmaankin jollekkin läheiselleni. Siksi siirrän ajatukset tarpeettomana läheisen puun oksalle puliskoon siellä.
Tyhjä hetki tuntuu jatkuvan loputtomiin, ikuisuuden puikkojen kilinä on tauonnut ja kudelma pysähtynyt. Tyyneydessä ja ajattomuudessa leijuen voin nähdä itseni ja koko elämänvirran kokonaisena, kauniina, eheänä ja täydellisenä. Osana tätä kokonaisuutta, elämällä tätä pientä elämääni, olen pisara, josta elämänvirta koostuu. 
Olen palapelin osanen joka täyttää kokonaisuuden,
 vaikka koko kuvaa näe en,
 ymmärrän sen suuruuden.
-Valo Ki-

lauantai 6. elokuuta 2016

Mitähän minä sitten tekisin jos?


Kuluva kevät ja kesä on ollut haasteellinen, stressaava, kuluttava painajaismainen ja paljon muuta ei niin ihanaa ja seesteistä. Auringon valon leikkiä kasvoilla ja unenomaista lepotilaa, sitä se ei ole ollut. Kaipaisin nyt jo niin paljon ihan tavallista tasaista ja tylsänkin tapahtumatonta elämää.
Rakkaan ihmisen vakava sairastuminen mullistaa maailman, saa pois raiteiltaan imaisee mukaan pyörteeseen jossa kadottaa helposti oman itsensä ja elämänsä. Päällimäisenä ja vallalla ovat ajatukset " Jos vain jaksan annan kaikkeni ja yritän niin paljon kuin vain voin kaikki muuttuu vielä hyväksi.. muuttuuko?" Milloin väsymys iskee niin lujaa, ettei enää jaksa taistella, välittää, huolehtia, murehtia ja pelätä kaikkea mahdollista tulevaa ja tulematonta.? Voinko lievittää kipujen kanssa riutuvaa, omalla tuskallani? Millon tulee hyväksyntä siitä, että en voi tehdä enempää?


Jatkuva piiritanssi ja piruetit viikatemiehen kanssa muuttavat ihmistä, ilo jää taka-alalle ja ahdistus sumentaa ajatuksia. Lapsenomainen ajattelu saa vallan, että voisin kannatella rakasta ihmistä ja estää edessä olevan, jotenkin muuttaa maailmankaikkeuden käsikirjoitusta. Silloinkin kun ei tarvitsisi huolehtia, rientää jo järjestelemään tulevaa mahdollisien ongelmien varalle. Oma elämä jää elämättä, "ei sen niin väliä minä jaksan kyllä".. jaksanko, tunnistanko oman väsymykseni? Osaanko ottaa etäisyyttä silloin kun tarvitaan?


Mitä minulle kuuluu? kysyn peilin naiselta jonka tukka hassotaa sinne sun tänne ja silmien alla varjot ovat saaneet syvemmän värin. Unettomat yöt, väliin jäänet ateriat ja jatkuva kuristava pelontunne vatsassa murentavat hiljalleen. Pitkään jatkunut huolitilanne on ohjannut toimintani automaattiohjaukselle jossa ei ole järjellä paljoa sanottavaa. Olen muuttunut outojen olojen orjaksi, holtittomien pelkojen hottentotiksi.

Mitähän minä sitten tekisin jos ei tarvitsisi murehtia ja huolehtia? Mitähän minä sitten tekisin jos en eläisi toisen tuskassa ja kivussa, surisi sumentunutta mieltä ja mennyttä ilonpilkettä silmissä.?
Mitähän minä sitten tekisin jos..?
Loputtomien jossittelujen jälkeen jäljelle jää vain hyväksyntä ja luottamus siihen, että kaikki tapahtuu lopulta niin kuin on tarkoitus.
-Valo Ki-

maanantai 30. toukokuuta 2016

Koteloituneet ajatuskaavat

Koteloituneet ajatuskaavat ovat takertuneet tajunnan pinnalle. Hukkasinko jotain matkalla itseeni? Kadotinko langan punaisen?. Ongelmana on ajatus iso ja mutainen. Hyppivä mieli ja loputon sanojen ajatuskieli, rakentaa pitkiä lonkeroita esteeksi eteen, etten voi uida kirkkaaseen avaraan mieleni veteen.
Epäilevä ajatuskin lymyilee jossain lähistöllä, "olenko jo tässä pelissä häviöllä?"
Muutos kulkeee nousevan auringon kehrällä ja viimeisellä illan valon säteellä? Joka silmänräpäyksellä, sydämen lyönnillä.
Kaikki liikkuu ei paikoilleen jää, vaikka pysyvyyttä suunnittelee ihmisen pää.


Etukäteen eletyt kauhut ja koukeroiset pelon polut, on kuljettu ristiin rastiin, poljettu alleen samalla koko elämä. Näkemättä hetkeä, joka juuri nyt on käsillä.
Kirkkaan mielen lasin läpi voin nähdä itseni tuolle puolen, ymmärrän en häviä koskaan kokonaan kun kuolen. Leijua voin pelottomassa virrassa hiljaa, aika niittää vasta kypsää viljaa.

















Olen paljon pohtinut, mielen hälyä, opittuja ajatusmalleja, takertumisesta pysyvyyteen, pelkoja, sekä kaiken hetkellisyyttä. 
-Valo Ki-