Olen joskus ollut niin väsynyt ja vihainen. Nainen jonka tukka syttyi palamaan suuttumuksesta. Olemuksesta oli riisuttu kaikki lempeys. Ylpeys oli mennyt jo aikoja sitten. Miten löysin takaisin itseeni? Itkeneeni muistan kyllä. Yllä tuntui olevan suuri paino. Vaino väsyneen mielen piirsi pelon peikkoja joka nurkkaan.
Kurkkaan
kirjaan johon olen kaikki kirjoittanut. Pudottanut taakan harteiltani
paperille. Haperille sivuille se oli järkytys. Oksensin kaikki asiat
sivuille, ihan kokonaan ja koruttomasti. Siitä asti olen tai alussa
ainakin olin vähän kauhistunut. Yllättynyt ajatusten rujoudesta.
Kauneudesta ei niissä ollut jäljellä hippuakaan. Aikanaan sanat
kuitenkin laimenivat paperilla. Voimalla niiden ei ollut minuun enää
hallintaa. Valintaa käytän nyt siihen kuinka ajattelen. Elelen
sovussa mieleni ja sanojeni kanssa.
-Valo Ki-
© Asta Gyldén-Lahtinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti