Kolottaa ruotoa, vääntää muotoa.

Huomaan juttelevani, "Ovatko sormet päättäneet olla tänään, Atrian nakki?, vai isompi Popsi nakki? tai jotain siitä väliltä." Olen kait nyt hyväksynyt, että minulla todella on krooninen sairaus. Yritin kyllä lääkärille ehdottaa, että eikö keksittäisi minulle jokin mukavampi diagnoosi. Sitten luin eräässä blogissa, syöpää sairastavan ihmisen, elämän viimeisistä hetkistä. Taas kului nenäliinaa ja kyynelkanavat oli lujilla, samoin kuin silloin kun luin lapsensa menettäneen äidin tarinaa. Häpesin itsekästä ininääni, tämän sairauteni kanssa voin sentään elää, toden näköisesti hyvääkin elämää. Joten, kiitos elämä tästä reumastakin, ehkä se saa minut kulkemaan hitaammin, huomaamaan ympärilläni tapahtuvat asiat paremmin ja kiitollisuutta se opettaa.