Viikonloppuna

Viikonloppu oli sään puolesta loppujen lopuksi hyvä, vaikka aluksi näytti siltä, että on kylmää ja harmaata. Lauantain olimme retkellä sisareni kanssa Vuorresalon harjuilla. Koko päivä siinä meni, kuvailimme ja nautimme kauniista päivästä, keitimme nokipannukahvit ja söimme eväitä.

Pulputettiin ja parannettiin maailmaa, tulimme takaisin polkua pitkin pimeän hämyssä, punarinta lauloi niin huumaavasti ja samoin laulurastas. Jäimme oikein polulle seisomaan ja kuuntelemaan kaunista konserttia, kunnes..? kuului yhtä äkkiä joku kumma ärrpurr pusikosta. Aikaisemmin näimme siellä jonkun pyllyn? vilahtavan. Emme jääneet arvailemaan, mikä äänen sai aikaan, vaan astelimme hilppalujaa autolle. Laitan tästä retkestä, enemmän kuvia Alfheim valokuvasivulleni.

Sunnuntaina haravoin pihalla, oikein oli kaunis ja mukava ilma. Tuomessa oli jo pienet nupun alut, sinivuokot olivat tulleet esille kukkapenkissä.

Pellolla vesilammikossa oli vain lokkeja, viikolla siinä oli sorsia ja töyhtöhyyppiä, Lokki tuijottaa lammikkoon, aivan kuin ajattelisi "Kerro, kerro, kuvastin" .

Hyvää työviikkoa kaikille!

Vastaan tulevaa

Aamuisin ajellessa töihin on ihanan valoisaa, matkanteko sujuu mukavasti. Ympäristöönkin kiinnittää enemmän huomiota, kun ei tarvitse niin keskittyä ajamiseen liukkauden tai pimeyden vuoksi. Työmatkani viimeiset 15 minuuttia kuluvat kaupungin läpi ajamiseen. Ruuhkaiset jonot kulkevat kummallakin ajokaistalla hitaasti eteenpäin. Eräänä aamuna huomasin, että valoisuuden ja ehkä uusien lasieni vuoksi, NÄIN kaikenlaista vastaantulevissa autoissa.

Monta hartaasti haukottelevaa, saatoin melkein laskea hampaiden paikat (amalgaami). Tiukka ilmeistä porukkaa oli melko tavalla, sekä sellaisia lasittuneita katseita, mahtoivatko olla viellä hereillä?. Rattiin rummuttelevia, jump pump, rytmein matkaavia, aurinkolasein vaikka aurinko ei paistanut. Kännykkään puhuvia, joiden autot uhkaavasti aurasivat minua päin, sekä nenän ja korvan kaivajaa oli par kappaletta. Aina joukkoon mahtuu myös ainakin yksi Me, my self and I, joka keksii itselleen, kaksikaistaisella, kolmannen kaistan. Onhan hän porukan tärkein ja kiireisin heppu, muut väistelee ja hätä jarruttelee. Jonkun kädet huitoivat hurjasti kuin ropelit, luulin että minulle viittelöi, taisi kuitenkin olla hands free korvassa.. luulen. Huulipunaa lisättiin erään ratin takana, voileipää haukattiin toisessa. Ja sitten yksi ystävällinen hymy! Siinähän sitä olikin yhdelle aamulle.

Kolottaa ruotoa, vääntää muotoa.

Huomaan juttelevani, "Ovatko sormet päättäneet olla tänään, Atrian nakki?, vai isompi Popsi nakki? tai jotain siitä väliltä." Olen kait nyt hyväksynyt, että minulla todella on krooninen sairaus. Yritin kyllä lääkärille ehdottaa, että eikö keksittäisi minulle jokin mukavampi diagnoosi. Sitten luin eräässä blogissa, syöpää sairastavan ihmisen, elämän viimeisistä hetkistä. Taas kului nenäliinaa ja kyynelkanavat oli lujilla, samoin kuin silloin kun luin lapsensa menettäneen äidin tarinaa. Häpesin itsekästä ininääni, tämän sairauteni kanssa voin sentään elää, toden näköisesti hyvääkin elämää. Joten, kiitos elämä tästä reumastakin, ehkä se saa minut kulkemaan hitaammin, huomaamaan ympärilläni tapahtuvat asiat paremmin ja kiitollisuutta se opettaa.

Fasaani morsiamen surullinen loppu

Aikaisemmin lomaviikollani katselin, kuinka fasaanit tanssahtelivat ja kisailivat. Niillä oli kevättä rinnassa, seudun komein kukkofasaani pisteli parastaan.

Se oli valinnut tulevaksi morseimekseen kauniin kiiltävä sulkaisen fasaani neitokaisen, ahkerasti kukko tanssahteli, juoksi pää kenossa, kanan perässä, eikä päästänyt sitä hetkeksikään silmistään, voi sitä lemmen riemua.

Eräänä päivänä kukko kuitenkin oli taas yksin, se kipitteli ympärinsä paniikinomaisesti, silmät haritellen sivuille. Sen päivän jälkeen en nähnyt enää kiiltävä höyhenistä neitokaista.

Tänään kävellessäni, läheisen puron reunalla huomasin jotain erikoista, pajujen ja puskien oksilla tuulessa heilui höyheniä. Kun tarkastelin ympäristöä tarkemmin, huomasin maassa paljon fasaanin sulkia, jotka kiiltelivät auringossa, voi kuinka ne olivat kauniita. Olin aikaisemmin nähnyt, kanahaukan liitelevän monena päivänä, ympäröivien peltojen yllä,  luulen että nyt sillä oli vatsa täynnä.

Keräsin paljon mukaani höyheniä, niistähän voisi joskus tehdä jotain, tai ne ovat sellaisinaankin kauniita. Olin iloinen löydöstäni, mutta surullinen fasaani morsieamen kohtalosta. Fasaanikukko sen sijaan, patsastelee ja pörhistelee pihassa uusien morsiamien ympärillä, se tuskin muistaa enää, hohtava sulkaista neitokaista.

Luontaislääkettä

Lauantai valkeni harmaana olin odottanut kaunista ilmaa, aurinkoa jolla saisin ladattua itseeni vauhtia. Keräsimme kuitenkin tavarat ja suuntasimme mökille. Matkalla iloiset kevätpurot, juoksivat kilpaa vastaan pitkin hiekkatietä, sulavedet kuohuivat joka paikassa. Järvi oli vielä jäässä, mutta kurjet olivat tulleet! ja joutsenet, niiden kirkkaat äänet tervehtivät meitä suon laidasta. Sydänalassa läikähti ilo, muistan kuinka olin hyvästellyt ne syksyllä haikein mielin. Katsellut niiden katoamista horisonttiin, kuunnellut surumielisenä kaikkoavia ääniä.

Läheinen metsä veti puoleensa, sinne oli ihan pakko päästä. Olin matkalla nähnyt että lumi oli sulanut sieltä, sammal mättäät odottivat houkuttelevina. Vanhat kuuset ja männyt seisoivat vaitonaisina utuisessa ilmassa. Astuin metsään varoen, kuin lupaa kysyen. Kävelin syvemmälle, aika tuntui katoavan, eilinen ja huominen jossain toisaalla. Löysin kaatuneen puunrungon jolle kävin istumaan, kuuntelin hiljaisuutta. Puut huojuivat ääneti, latvuksissa kulki pehmoinen tuuli. Kurkien äänet kuuluivat jostain kaukaa, huolet ja alakuloinen olo valuivat vaivihkaa mielestä, sammalille, puiden koloihin, tarttuivat tuulen vireeseen, katosivat. Määrittämättömän ajan kuluttua löysin itseni kävelemässä takaisin mökkipolkua.

Keveämmin askelin, suuntasin mökille, nuuhkaisin ilmassa leijuvaa savun hajua, pääsisin pian lämpöisiin löylyihin. Olen kaikesta huolimatta, onnellinen nainen.

Sunnuntaina, odotettu aurinko alkoi paistamaan iltapäivällä. Teimme siskoni kanssa valokuvausretken, tutkailimme sulavia jäitä ja kosken kuohuja, laitan niistä kuvia valokuvasivuni Alfheimin puolelle. Näillä luonnonlääkkeillä, on taas hyvä ponnistaa alkavaa viikkoa päin. Hyvää työviikkoa kaikille!

Viikonloppua kohden

Työviikko takana, perjantain levollisuus viipyilee nurkissa, kiireettömyys hivelee väsyneitä lihaksia ja mieltä. Vaikka työviikko ei olisi ollut erittäin kiireinen, silti perjantaina mielen valtaa keveys, vapaus! Voin tehdä mitä haluan, uppoutua mielipuuhiin, ehkä valokuvata,  tai mennä retkelle tai..ellei sitten tiukka yliminä kitise korvaan. "Ikkunalaudalla on pölyä", "nyt olisi ihan pakko, lajitella vaatekaapin sisältö", "et kai vain ole laiska?" syyllisyydentunne ja  liian tiukkaan suunnitellut aikataulut, vievät ilon vapaapäivien hetkistä ja imevät energiaa. Joten ottetaan rennosti, hetki kerrallaan, kaikki ajallaan.

Pääsiäistä

Kaikille iloista, valoista, rauhallista, pääsiäisen aikaa.

Saisiko jo avata?

Joskus mielen täyttää malttamaton olo,  niin kuin lapsena ennen joulua. Kuusen alla odottavat lahjapaketit, olivat niin arvoituksellisia, ne sisälsivät jotain uutta, jotain salaperäistä. Tänään sellainen olotila iski, kevään odotuksessa. Harmaan ja ruskean sävyistä, räntäsateista luontoa katsellessa, tekisi mieli huutaa "Saanhan jo avata kevään käärepapereista?" Ihastella sen kauniita värejä, nuuhkia huumaavia tuoksuja, kuunnella iloista solinaa ja liverrystä. Mutta mitä olisikaan jouluaatto, jos lahjapaperit jo lojuisivat lattialla?, odotuksen ilostakin on hyvä oppia nauttimaan. Elää hetkessä,nähdä, sulavissa hangissa, eri sävyt, joka päivä muuttuvat muodot. Harmaat ja ruskeat sävyt, luonto kutoo mattoon, jota pitkin voimme kipittää tulevaan kevääseen. Onhan siinä matossa myös aurikoraitoja, sinisiä taivaanviiruja, auringonlaskuja ja metsien vihreyttä.

Lomapäiviä

Viime viikon tiistaina, lähdimme sisareni kanssa hiihtoretkelle, Kivi-ja levanevan allasalueelle. Taivas oli huikaisevan sininen ja hanki loisti puhtaan valkoisena. Oli iloinen yllätys, että hiihtäminen umpihankisuksilla ei sattunut jalkoihin, niinkuin käveleminen, joka saa aikaan fiiliksen tulisilla hiilillä kävelevästä fakiirista. Pidimme yllä leppoisaa vauhtia, pysähtelimme useaan otteeseen kuvaamaan. Tiistai päivä kului, eväitä puputtaessa, kuvatessa ja hiljalleen hiihdellen. Saimme vielä illalla kauniin auringonlaskun, jota piti kuvata ihan horroksessa. Päätimme jäädä, meidän mökille muutamaksi päiväksi. Mökki nököttää allasalueen reunassa, aivan rannan tuntumassa. Sytyttelimme kynttiöitä ja takkaan tulet, roppaa vähän tykytti sieltä sun täältä, mutta ei niin pahalla tavalla.

Keskiviikko päivä oli jo pitkällä ennenkuin kömmimme makuupusseista, tönkkösuolattu muikku olo vetreytyi aika hyvin, kun vaan sitkeästi lähti liikkeelle. Hiihdimme lintutornin laavulle, joka sijaitsee vastarannalla, vähän aallot huokailivat jo jäiden alla ja saivat, meikä pupupöksyn muutaman kerran vinkaisemaan pelosta, jospas ei jää kestäkkään. Hö! hyvin kesti, suksi luisti kuin itsekseen, jäällä näkyi paljon muitakin hiihtäjiä, sekä kävelijöitä, jotka kulkivat moottorikelkkaurija myöten. Paistelimme makkaraa laavulla, sekä joimme makoisat nokipannukahvit. Illalla olimme aivan tööt ja menimme aikaisin nukkumaan.

Torstai aamulla heräsimme jo aikaisin, vähän ennen kuutta, tähyilimme kumpikin tuleeko kaunis auringonnousu? taivaanranta kumotti lupaavasti oranssein sävyin. Nyt kyllä ampaisen ylös! hihkaisin. Auts! empäs ampaissutkaan niin vaan, mutta melko liukkaasti kyllä sain vaatteet ylle ja kameravärmeet kasaan. Kävely näytti kyllä robottileffan pääosan esittäjän huippusuoritukselta, mutta eteenpäin mentiin, aika lujaakin.

Sitkeys palkittiin kuvatuotoksilla joita voit ihailla TÄÄLLÄ

Diagnoosina reuma

Auringon paistetta ja lomaa tiedossa, aikaa miettiä ja tutustua uuteen "ystävään", jonka luullen seuraavan minua lopun elämäni. Joka on jo kulkenut kauan mukanani, kivistellen jähmettäen ja väsyttäen. Joudumme usein , ihmettelemään, hölmistyneenä, vihaisena ja voimattomana miksi? Luulen ettei kukaan säästy, surulta, koettelemuksilta ja erilaisilta vaikeuksilta. Voimme silti ehkä valita tavan, kuinka otamme ne vastaan, kuinka käsittelemme niitä, miten elämme niiden kanssa, kuinka pystymme jatkamaan eheämpinä eteenpäin. Olen useissa blogeissa lukenut ihanien, voimakkaiden, positiivisuutta ja hyvää oloa levittävien ihmisten ajatuksia. Olen saanut niistä voimaa, rakkaiden sisarieni, lapsieni ja ystäväni,  maailman parhaan työtoverin Tinan lisäksi.
Olen lukenut kaiken mahdollisen reumasta, sen lääkityksestä sun muusta, mitä en ammattini puitteissa jo tiennyt. Nyt ollaan tuttuja, mutta en sure niitä juttuja. En suostu ajattelemaan, mitä en ehkä enää pysty, mahdollisesti tekemään, vaan iloitsen kaikesta siitä mitä voin tehdä.

Tämä kipu, on minulle annettu,
uusi haaste, jälleen eteen kannettu.

Juhlien jälkeen

Äitimme täytti 20.03 lauantaina 90-vuotta! Kertaan mielessäni juhlan hetkiä, lämmin hyvänolon tunne jäi päällimmäiseksi mieleen. Vuosia oli kulunut, useita kymmeniäkin, osalla edellisistä tapaamisista. Iloinen puheensorina ja naurun helinä täytti juhlatuvan. Hyvinkin erilaiset ihmiset, sisarukset, lapset, heidän lapsensa ja  lapsenlapsenlapset olivat saapuneet paikalle. Heissä suvun niteet ja äidin elämä jatkuu, jatkaa kulkuaan. Valkotukkainen, hieman kumarassa, kulkeva päivänsankari, istui juhlaväen keskellä lempeästi hymyillen, välillä iloisesti nauraen. Hauras, lähes läpinäkyvä olemus on harhaanjohtava, sillä hän on sitkeä ja voimakas nainen, jolla on laaja, anteeksiantava ja ymmärtävä sydän. Pää on vielä partaveitsen terävä, silmissä pilkistelee kujeileva katse. Toivon äidillemme vielä paljon hyviä, terveitä ja onnellisia vuosia!

Tässä juhlan nuorin osallistuja Luukas, sekä päivänsankari, heillä on noin 90 vuotta ikäeroa.

Retki ja luontohetki

Lähdimme tänään retkelle, pyhitimme päivän luontohetkelle. Aurinko leikitteli kilpaa tuulen kanssa, juosten hangella, tehden lumeen hauskoja jormuja. Kävelimme hankea pitkin, metsän saarekkeeseen, välillä hanki upotti ja piirsimme pepulla lumeen formuja. Nuuskimme nokipannukahvin aromeja ja tervaksen tuoksua, kuuntelimme puissa kulkevaa tuulen juoksua, välillä se voimistui, välillä oli vaimea.

Aurinkoa ja jäätä

Taitaa olla kevättä ilmassa, aurinko ampuu jääpuikkoja lumihankeen räystäältä. Ahkeroi kärräten lunta alas katonharjalla. Kevät odottelee henkeä pidätellen, joko uskaltaisi astua esiin, hiipii varovasti auringon sädettä alas lumihangelle. Lumi on kylmää ja paksua, sen  pitää välillä lämmitellä kohmeisia varpaita männyn oksalla.

Onnekas nainen

Meillä oli eilen "mummi-sulkeiset", kuten me sisaret hyväntahtoisesti nimitämme lastemme ja lastenlasten vierailuja. Ääretön energia ja loputon tarmo, ihmetyttää aina. Muutamaan tuntiin mahtuu vauhtia ja vaarallisia tilaneita, sekä sydäntä sykeryttävää luottamusta aikuiseen ihmiseen, ihmetystä ja uteliaisuutta.
Rakastan kaikkia lapsiani suunnattomasti, jokainen heista kolmesta, omana persoonanaan on minulle ainutlaatuinen, arvokas ja erinomainen. Olen heistä hyvin ylpeä ja onnellinen.

Ja sitten lapsenlapset, kultahapset,
joilla silmät on iloiset ja
ihot sametin siloiset,
sydämet puhtaat avoimet.

Mummi halaukset, Liljalle, Remulle, Sanille ja Luukakselle
Äiti-halaukset! Juhalle, Jutalle ja Jukalle
Kiitos näistä elämä!

Luonto meissä joka hetki

Vapaapäivät pian takana, aikaisemmin tunsin surua, alkavan työviikon kynnyksellä. En ehdi ulos luontoon, kuuntelemaan, näkemään, kokemaan. Tänään osaan ajatella, nähdä toisin. Aamuisin näen jo nousevan päivän värikajon, auton ikkunasta. Leijuvat usvaharsot peltojen yllä, valon ja varjon leikin lumella. Voin kuulla lintujen laulut puiden oksilta ja tuntea ystäväni tuulen tervehdyksen astuessani ulos. Vaikka työ vie suurimman osan päivästä ja viikosta, silti luonto ja sen kauneus pilkistelee ja ilahduttaa viikon varrella mieltä. Kun olen oikein väsynyt, ummistan silmäni ja kuvittelen miltä männynrunko tuntuu selän takana istuessani sen juurella, viikonloppuretkellä. Miltä pihka ja nuotion savu tuoksuivat, miltä aurinko maistui.
Joskus kuvittelen raskaan olon ja pahan mielen ilmapalloksi jonka päästän kädestäni, tuuli tempaa sen ja poks! Männyn-neulanen kadottaa sen.  Hyvää työviikkoa kaikille!

Bodhran

Yksi rakkaimmista "harrastuksista" on rummun soittaminen. Minulla on kehärumpu, jota kutsutaan bodhraniksi, se on Irlantilainen kansanmusiikki soitin. Tämän kimmokkeen, sain pukkusiskoltani, joka ensin tilasi rummun, innostuin siitä kovin ja halusin oman. Alussa en saanut lainkaan semmoista hienoa pam pati pam sointuja, kuin Youtuben videoista saatoin katsella. Sitkeällä harjoittelulla, lähimmäisten korvia koetellen sain jonkinmoisen tuntuman, erilaisiin soittotapoihin. Vaan hauskaa on ollut!!!..ainakin minulla.

Pallaksen loma kevät 2009

Unohtumaton loma, toukokuun loppupuoleella, kevät oli juuri aloittanut hennon vihreän pitsin kutomisen, koivujen oksille. Uusi elämä hiipi varovasti esiin vielä routaisesta maasta. Talvi keräsi tavaroitaan virran suulla, vei helistellen mukanaan jääkristalli hileitä, soittaen keväälle.

Rentukan nuput uinuivat veden alla, odottaen lämpöä. Talvi yritti vielä tarttua matkaajan takkiin, tunkeutua hupun alle, ravisteli ja viskoi, luopuen sitten. Tunturissa lumi kihisi, muuttuen kristalliseksi vedeksi puroihin. Helminä, kilvan vyöryi alas rinnettä, leikksästi hypähten kiviltä, sukeltaen pyörteeseen, saaden aikaan iloisen helinän.

Luonto tarjosi parastaan, jääden sisimpään soimaan. Tänne haluan tulla takaisin, tuntea saman rauhan, tyyneyden, luonnon läsnäolon ja sen voiman. Kiitos ihanasta matkasta sisko ja sen miäs.

Näytä kaikki

Hanki oma

Valokuvaus

Isosiskon innoittamana, joitakin vuosia sitten, tempauduin valokuvauksen kiehtovaan maailmaan. Ensimmäinen digikamerani oli pieni Cannon PowerShot oi! kun se oli ihana ja kuinka näpsäkästi, kuvat siirtyivätkään tietokoneelle ja huonoja kuvia sai karsia pois, joten sai napsutella säästelemättä. Useampi kuvausretki on sen jälkeen tullut tehtyä ja luonnossa liikkuminenkin on lisääntynyt, siitä on tainnut tulla ihan tauti. Jollei pääse vähän havuja haisteleen ja hyttysten kanssa taisteleen, niin alkaa ahdistaa. Tänä päivänä luonnon näkee aivan toisin silmin, kuin aiemmin, pienet hauskat yksityiskohdat, muodot ja värit huomaa eri tavalla. Toivottavasti vielä taito kuvata "oikein" joskus löytyy ja saa yhtä kauniita tuotoksia, kuin tänään olen selaillut siskoni blogissa ja hänen suosikki linkkeissään.

Kadonnut päivä

On päiviä jotka tietää eläneensä, vaikka ei siltä tunnu,  aika vain on mennyt. Tämä päivä oli sellainen "nollapäivä". Olin suunnitellut kaikenlaista kivaa mitä tekisin, onhan toisen lomaviikon ensimmäinen päivä. Mutta mitä kukkua, yllätin itseni tuijottamasta mitään ikkunasta, astianpesukoneen luukku oli jäänyt auki ja pyykinpesukone ulisi kurjasti, kun en ollut avannut vesihanaa. Yritin terästäytyä, kävin tarmolla taistoon pyykkivuorta vastaan, pian huomasin taas haahuilevani niitä näitä ja etsiväni jotain, mitä en tiennyt etsiväni. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, sanonta ei pidä paikkaansa loman suhteen. Pitäisi vain antaa loman tulla ja mennä. Antaa nollapäivien nollata, pienet ylikuumentuneet aivot, jotka nakuttavat tyhjää, ehkä sitten loman viimeisenä päivänä tulee jokunen ahaa! AJATUS.

Valokuvausretki siskon kanssa 7.2.2010

No niin, nyt kun olen päässyt alkuun niin laitan muutamia tuokiokuvia, valokuvaus reissultamme Kyrönjoen varrelle. Nämä retket ovat aina yhtä mukavia ja voimia antavia, on niin vapauttavaa kun on kaverina samanlainen hassu, joka voi kyykkiä tuntikausia lumihangessa tiirailemassa kuivaneita oksia ja jääpuikkoja, posket innosta punaisena.