Oikukas aika

 Ajastani on tullut tottelematon. Ihan vähän vain

kun istahdan tietokoneelle, tai sohvalle niin se karkaa monen tunnin päähän.

Varmasti se käy myös vääntämässä hellan nappuloita suuremmalle.

Havahdun sankkaan käryävään savupilveen joka leijailee keittiöstä,

vaikka mielestäni ihan justiinsa laitoin lieden päälle.

Se on polttanut jo monta kattilaa ihan piloille.

 Juoksee kuriton niin lujaa, että olen väsynyt kipittämään sen perässä.

Haluaisin viisarittoman kellon, sellaisen jonka Ari oli kuvannut blogiinsa.

 Sitä kun katsoisin, niin minulla olisi aina yhtä paljon aikaa.

Joskus tunnit ovat hitaita ja laiskoja, ihan vain kiusallaan juuri silloin

kun odottaa jotain kivaa jota pitää odottaa ajan kanssa.

 Aika tykkää siitä että sen kanssa odotetaan.

Silloin se matelee ja olen ihan varma, että pysähtyykin välillä

moneksi toviksi.

Muistan kyllä muutaman mukavan hitaan ajan, jolloin

olen vain katsellut vihreiden lehtien lomitse pujahtelevia auringonsäteitä.

On aika antanut välillä pulleiden pumpulipilvien ja laineiden liplatuksen

onnellisen hetken kestää kauemmin. Se on hyräillyt samaa

säveltä kanssani. Heittäytynyt veneen pohjalle ja unohtanut

 ihan kokonaan ainasen kiireen ja tekemisen vimman.

Ehkä aika ei ole muuttunutkaan, ajelehdin vain ajassa

eri vauhdilla. Aina vauhti ei ole aikaan sopiva ja joudun

epävireeseen sen kanssa.

Kun kuljen tutkien tekemättömyyden ja tekemisen ajan välillä

niin  löydän varmasti oikean aikasävelen...

 Tai sitten en  :)

-Valokki-

Iloista Pääsiäistä

Ikkuna laudallani asuvat valo ja lämpö.
 Ne kuiskuttavat aurinko lauluja, ruusun terälehtien lomitse.

Sävelet tarttuvat hiuksiin ja saavat mielen tanssahtelemaan riemukkaasti.

Lämmin toiveikas ilo ja valo kulkevat huoneissa.

Ne kiipeävät sohvalla kököttävien ihmishahmojen olkapäille, pyyhkien talven aikana

kerääntyneet tunkkaiset kiukut ja pimeät mietteet ryppyisiltä otsilta.

Ikkunalla valokylpyjä ottavien yrttien tuoksu kulkee huoneissa, sekoittuen ruusujen makeaan mesiparfyymiin. Avoimesta ikkunasta pujahtaa sisään raikas, vielä hieman viileä tuuli, joka

tuo mukanaan lintujen moniääniset laulusäikeet. Pienet sirkutukset ja iloiset piipitykset

saavat riemun läikähtämään kantapäistä päänahkaan saakka.

Iloista ja aurinkoista Pääsiäistä kaikille!

-Valokki-

Kirjan etu- ja takakannet nimellä varustettuna

Uunalle tarinaan kirjan kannet nimellä varustettuna.

 Pitäisikö näitä vielä leikata hieman matalammiksi,
ovatko liian korkeat?
-Valokki-

Kevätpäiväntasaus

 Kevätpäiväntasaus, luonto kulkee kohti valoa ja lämpöä.

Kurkien kirkkaat äänet saavat vedet kihahtamaan silmiin,

 onnen tunteen ailahtamaan sydänalassa.

 Löydän aidon ilon tunteen ja kiitollisuuden kun katselen uljaiden

lintujen lentoa niiden suunnatessa suoraan ylitseni. Hengitän syvään raikasta ilmaa,

tunnen kuinka luonnon energia täyttää ummehtuneen talvimieleni.

 Aurinko leikkii hangella muuttaen sen hopeiseksi kovaksi alustaksi,

 jolla kiidän kevyesti kuin keiju.

Löydän hetkeksi lapsuuden talvien hanget, ne kestävät joilla juostiin

metsien halki ja järvien yli. 

 Kevät on jo sulaneissa pälvipaikoissa, mättäillä joilla arat pienet lehdykät ojentautuvat

kohti aurinkoa. Hämähäkit ovat jo ripustelleet luontoon pyykkinarujaan, seittilankojaan.

 Kurkistan railosta jäiden alle  jossa avautuu outo maailma.

Uinuva kesän vesi on kietynyt kiemuroille ja kauniille korukuvioille.

Jään alla paljaat kivet kyyhöttävät alasti kylki kyljessä lämmittäen

toisiaan viileiltä tuulilta.

 Mitä syvemmälle astun jäiden maailmaan, sen ihmeellisemmältä se näyttää.

Jostain pujottelee kirkas auringonsäde, valaisten korukuvioiset labyrintit.

 Kuulen kuin särkyvän lasin helinää kun jäärakennelmat putoavat alemmas. Vesi huokailee 

jo levottomana rummuttaen järven kantta.

Täynnä iloista energiaa jatkan tätä viikkoa,

lähetän sitä myös teille!

-Valokki-

Kirjan kannet 2

Toinen versioni vielä kirjan kansiksi,

koska halusin niistä enemmän kirjan malliset.

Mikäli haluat äänestää  kirjan kansi ehdotustani se tapahtuu TÄÄLLÄ
 ja numero on 8.
Ps. ei muuten ole oma naama tuossa kannessa :)

-Valokki-

Kirjan kannet

Tässä oma ehdotukseni blogistanian tarinan kirjan kansiksi.

Ihan en saanut niitä täysin mieleisekseni, mutta eihän tätä

niin vakavalla naamalla tehdä.

Tässä etukansi

Takakansi, johon en kirjoittanut enempää tekstiä.

Kannet voisivat näyttää tältä yhdessä

 Tai sitten tältä

-Valokki-

Koodikieltä

Aamulla  kultainen valonsilta kutsui luokseen.

Ulos, luontoon valkeille hangille. Kävelin kelkkareittejä pitkin yli peltojen.

Hangella kävellessä ajattelin ottaneeni kameran turhaan mukaan.

Maisema näytti valkoiselta tasaiselta lakanalta. Siellä täällä

näkyi auringon sulattamia tummia peltoläikkiä valkoista hankea vasten.

Isot sähkölinjoja kannattavat metallirakennelmat pirstaloivat 

maiseman rumaksi. Olin vihainen noille metallihirviöille.

Pellon laidassa nökötti kallellaan harmaa lato.

Haapojen oksat hohtivat sinistä taivasta vasten.

 Kävelin tutun ison vanhan kuusen juurelle. Nojasin kauan sen vankkaa

runkoa vasten. Se jutteli minulle keväästä ja luonnon koodikielestä.

Jos oppisin sen, voisin ymmärtää ja nähdä paljon enemmän.

 Koodikieltä on kudottuna katajan neulasille lumikiteisiin.

Niistä saatoin lukea kauniin hempeän sanoman, luonnon 

kauneudesta ainutkertaisuudesta ja hauraudesta.

 Kaadetun puun silmuista luin itkulaulun sanat, kesästä jota sille ei koskaan tullut.

Puhkeamattomien lehtien hiljainen suru täytti hetkeksi mieleni.

 Haavan kyljessä kirkkain värein kirjaillut kiemurat kertoivat,

kevään saapuvan lämpimin tuulin.

 Vanha harmaa koivu on kirjonut vuosiensa tapahtumat

muistiinsa. Niistä koostui kauniit monimutkaiset kuviot sen rosoiseen pintaan.

Menneiden kesien humina oksillaan se kylpi kirkkaassa valossa.

Vanhan ladon hirsissä toukkien koodikieli kertoi vuosikymmenten tarinaa.

Niin monimutkaista ja vaiherikasta, että upposin tutkimaan sitä

moneksi toviksi. Äänekkäästi meluava nälkäinen vatsani keskeytti aikamatkani

toukkien maailmaan. Minun oli suunnattava takaisin kotiin. 

Olin iloinen siitä kuinka luonto opetti näkemään pieniä ihmeitään.

Iloisia kevätalven päiviä!

-Valokki-

Rytmejä

Lisää rytmejä, olen niin innostunut nyt näistä videon pätkien tehtailusta. 

Vaikka ne eivät mitään sensaatiomaista ihastusta ehkä saavuta, täällä bogimaailmassa.

Tämä video on nauhoitettu hauskalta syysretkeltämme Björköbyn Svedjehamnin satamaan,
 jossa vietimme muutaman ratki riemukkaan päivän kalastajamökissä.

Rummuttelimme iltaisin toistemme iloksi ja kyläläisten kauhuksi.

Valjakkokoiratkin alkoivat ulvomaan kuin sudet, miksiköhän?

VAROITUS!

Seuraava materiaali saattaa laukaista virheallergikolle, anafylaktisen shokin.

Josta emme ota vastuuta.

 Löysin noin kymmenennen katselukerran jälkeen
videon teksteistä virheen.
Ihan lopussa pitäisi lukea Tuuli hyytävä, Maa multava,
mutta selä lukeepi muttava. Harmillista , en saa sitä pois.

 Tässä kolme hurahtanutta akkaa,

jotka sekoittelee elämän pakkaa.

Otamme ilon irti yhteisestä ajasta, että jaksaisimme arjen kaikkine

mustine pilkkuineen.

 Nämä asut Valoru sisko

ompeli 50 v syntymäpäiviäni varten, jotka olivat keskiaika/fantasia teemaiset.

Iloista ja rytmikästä loppuviikkoa

-Valokki-

Tulenkehrän kodassa

Soittaa voi vaikka ei olisi koskaan aiemmin soittanut,

tai käynyt soittotunneilla.

Kehärumpu on helppo lyömäsoitin, jolla pääsee mukavasti alkuun.

Huilu on jo hieman vaikeampi Valoru taitaa sen salat.

Tulenkehrän kodassa nuotio rätisee ja kipinät kohoavat

kodan kattoa kohden.

Tässä muutama video, jotka luriteltu ihan extempore, omaksi iloksi.

Itsestään voi löytää ihan uusia puolia, kun antaa vain mennä.

Liika kontrolli ja tiettyjen sääntöjen noudattaminen tukahduttavat luovuuden.

Nuoteista emme välitä, sävelet tempaamme tuulesta ja nuotion loimusta.

 

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kokeilin tehdä videoita you tubeen,

niissä on toivomisen varaa ja muutama painovirhe paholainen.

Eipä haitannee.

Siitä vain kaikki rummuttelemaan, tanssimaan ja

ilakoimaan.

-Valokki-

Metsässä

Valkoinen lumi verhoaa maiseman pehmeäksi. Puun oksat

painuvat alas muodostaen holvikaaria ja pieniä onkaloita,

puiden juurille ja mättäiden koloihin.

Maisema näyttää akkiä katsottuna elottomalta. Sitä 

se ei ole. Lumikaupungissa on paljon asukkeja. Sen  paljastavat

pienet polut hangessa, jotka ovat täynnä pieniä jälkiä.

Istun tovin vanhalla kannolla, vain katsellen ja kuunnellen hiljaa.

Tuokion kuluttua piipitys ja tirskahtelu täyttävät ilman.

Kuusitiaiset ja talitiaiset, sekä sinitiaiset pyrähtelevät oksistoissa.

 Syksyllä viimeisellä käynnillä mökillä, rahasimme

sisareni kanssa ison vanhan kanojen ruokinta automaatin 

puiden juurelle. Maastoutimme sen kuusen oksilla ja täytimme

ääriään myöten kauran jyvillä. Lumi on naamioinut ruokintapaikkaa lisää.

 Se on nyt hyvin piilossa. Onneksi linnut ovat kuitenkin löytäneet sen.

Kuusitiaiset ovat rohkeimpia, ne eivät välitä kannolla istuvasta

punapipoisesta kummajaisesta. Ne nakuttelevat nokillaan 

nopsaan tahtiin jyvän toisensa jälkeen.

Pitkästynyt tuuli joka on vaellellut yksin talvisessa metsässä

monet kuukaudet, ilahtuu vanhan tuttunsa tapaamisesta.

Tuuli riehaantuu ja heittää lunta oksalta paljaaseen niskaani.

Se villiintyy vallan kiljaisustani ja paiskaisee vielä

ison tollon lunta silmälasieni väliin.

-Joo joo tiedetään,

että täällä tylsää aikaa vietetään.

Silti ei ole kiva että heitetään,

kylmää lunta näin,

ihan pläsiä päin,

hihkaisen

ja lunta takaisin viskaisen.

Raikasta kevätalven viikkoa kaikille

-Valokki-

Tarina jatkaa kulkuaan blogistaniassa

Tarinan aloitti Usva blogissaan 04.01.2012 tarinan alkuun pääset TÄSTÄ

Tarinaa ovat kirjoittaneet aiemmin Usva,  Aina, Kiirepakolainen, Lastu ja sen mies, Aimarii,
Kaanon, Sirokko, Simpukka, Famu falsetissa, Mayo, Ari, Pitsit sekaisin ja

ennen minua Mustaleski

Tässä nyt Valokin osuus

Ikään kuin sumun takaa  -Voitteko huonosti ? Nainen toistaa kysymyksensä kaksi kertaa.
Soittorasian sävel lainehtii, etääntyy ja voimistuu jälleen.  Soperrellen jotain istahdan lähimpään nojatuoliin, jonka vanhat jouset vingahtavat tuskaisesti painoni alla. Osaan vain tuijottaa soittorasiaa ja samalla mieleeni syöksyy äkkiä hatara muistikuva. Kirkas aurinko leikkii sitruunapuiden lomassa. Juoksen kädet ojennettuna tummahiuksista miestä kohden huutaen jotain.
Mies nostaa minut syliinsä ja heilauttaa ylös käsiensä varaan. Hänen kasvonsa ovat utuiset.
Huone keinuu silmissäni, kuin minut olisi juuri heitetty ilmaan. Kuulen ääneni sanovan:

 – Ikävä kyllä en voi myydä tätä soittorasiaa, koska se on nyt rikki. Se kuului isälleni ja sitä ennen hänen isälleen. Rasia on kulkenut suvussa satojen vuosien ajan. En voisi myydä sitä, vaikka se olisi ehjä. Ihmettelin samalla mielessäni, mikä kumma saa minut puhumaan tällaisia? Eihän se pitänyt paikkaansa. Vai pitikö sittenkin?

Rasian musiikki on vaiennut. Se lepää surullisena lattialla, puolittain kyljellään. Kansi on rasian vieressä kahtena kappaleena. Kuulen kärsimättömän rykäisyn ja kopisevien korkojen lähestyvän. Nainen keinahtelee eteeni. Voimakas hajuveden tuoksu syöksyy sumuiseen mieleeni.
 – Onko teillä muita soittorasioita esitellä minulle? Päässäni suhisee vielä oudosti, mutta ryhdistäydyn ja nousen vaivalloisesti. Vapisevin käsin nostan soittorasian lattialta. Laitan sen varovasti pöydän laatikkoon rikkoutuneen kannen kanssa. Samalla yritän saada ääneni kuulostamaan asialliselta ja huolettomalta.
– Meillä on kyllä täällä muutama ranskalaistyylinen soittorasia. Niissä on viehättävät vanhat sävelmät. Nainen hypistelee soittorasioita suu supussa. Kun hän aukaisee toisen niistä, hieman tyytymätön ilme naisen kasvoilla kirkastuu.  Rasia on koristeltu sisältä yleellisesti ja korviin kantautuu kevyt hienostunut barokkisävel.
 – Oi tämä se on! nainen hihkaisee iloisena.

Saan myytyä rasian naiselle huomattavalla hinnalla. Hän on siihen niin ihastunut, että pitää hintaa erittäin kohtuullisena. En haluaisi luopua rasiasta, mutta minun on päästävä naisesta mahdollisimman nopeasti eroon.  Pelkään, että en pysty pitämään itseäni asiallisena hetkeäkään kauemmin. Tunnen helpotusta kun nainen viimein poistuu puodista keinuvin lantein korot kopisten. Oven kello kilahtaa ja tulee hiljaista. Lysähdän takaisin nojatuoliin voimattomana ja yritän saada ajatuksiani jonkinlaiseen järkevään järjestykseen. Manaan mielessäni Kaartoa, joka on loukannut itsensä. Päätän marssia heti liikkeen suljettuani hänen luokseen. Laittaisin miehen laulamaan tietämänsä jokaista yksityiskohtaa myöten.

Päivän aikana liikkeeseen putkahtaa asiakas toisensa jälkeen, jotka kylläkin vain katselevat tavaroita. Enempää kauppoja ei synny, olen siitä kumman helpottunut. Aika kuluu siivillä, minulla ei ole tilaisuutta pohtia mieltäni askarruttavia asioita. Ennen kuin huomaankaan kellot naksahtavat neljä. Sullon unisen, vastaan haraavan Tupsun koriini ja lähes juoksen autolle. Tupsu on köllöttänyt koko päivän pienenä keränä antiikkisohvan nurkassa. Välillä se on käynyt muutaman kerran laiskasti venytellen katselemassa ikkunalaudalta kadun vilinää.  Nyt se mouruaa ilmoille kuuluvan vastalauseen hytisevään kylmään kyytiin. Pian se kuitenkin rauhoittuu ja rullaa itsensä mukavasti kippuraan korin pohjalle.

Ohjaan pienen autoni sivuluisulla Kaarron pihaan. Kuulen ilkeän raapaisun auton kyljessä, mutta en kiinnitä siihen nyt sen enempää huomiota. Talon ikkunat ovat pimeinä, juoksen silti ovelle ja painan pontevasti ovikelloa. Kuuntelen ja painan toisenkin kerran. Odotan kuuluuko askeleita. Ei mitään, ei sitten mitään. Mihin ihmeeseen Kaarto on hävinnyt? Onko hän loukannut itsensä niin pahasti, että on joutunut sairaalaan? Mietin kuumeisesti, mitä teen seuraavaksi. Tulen siihen tulokseen, että ehkä poliisiasemalla tiedetään jotain Kaarrosta. Saan auton käännettyä pienessä pihassa. Juuri kun olen ajamassa takaisin kadulle, näen auton kaartavan Amalian talon pihasta kadulle. Auto näyttää ihan samanlaiselta kuin Kaarron lähettämällä konstaapelilla. Valokiilan osuessa kuljettajaan näen selvästi arpeutuneet kasvot. Auto sujahtaa edestäni.  Hidastamatta vauhtia se katoaa mutkan taakse hurjalla nopeudella. Ihmettelen mielessäni miksei mies pysähtynyt? Täytyihän hänen nähdä minut.

Ajan poliisiasemalle, mutta siellä kysymyksiini Kaarrosta suhtaudutaan huvittuneesti. Nuorempi konstaapeli sanoo, että jos tunnen todella Kaarron, tiedän varmasti hänen lähteneen matkoille kolmeksi viikoksi. Kolmeksi viikoksi! kiljun mielessäni. Mitä ihmettä? Eihän sellaisesta ollut eilen mitään puhetta.
 -No entäs  Kaarron lähettämä apulainen? Se arpikasvoinen konstaapelin tomppeli. Saisinko puhua hänen kanssaan? Tunnen kuinka kiukku ja pettymys nostattavat kyyneleitä silmäkulmiini.
- Meidän poliisiasemalla ei  ole ketään arpikasvoista konstaapelia,  vastaa lähin poliisimies. Kaikki huoneessa olevat miehet tuijottavat minua kiinnostuneen näköisenä. Mutisen jotain epäselvää ja kerron palaavani asiaan myöhemmin. Palaan autoon. Päässäni jyskyttää ilkeästi. Tämä juttu on nyt mennyt perin oudoksi, tuumin ja starttaan auton. Olen jo aikeissa lähteä Amalian talolle, mutta päätänkin palata antiikkiliikkeeseen hakemaan soittorasian ennen kuin sekin katoaisi.

 Liikkeen oven tiuku  kilahtaa, vaikka yritän aukaista oven mahdollisimman varoen. Kellot tikittävät seinillä kilpaa. Vanhojen tavaroiden tuoksu tuntuu mukavan rauhoittavalta. Kävelen pöydän ääreen ja aukaisen laatikon varovasti. Huokaisen huojentuneena, kun näen soittorasian olevan tallella. Nostan sen varovaisesti pöydälle harmitellen mielessäni rasian kannen särkymistä. Painan vipua joka on pitänyt kantta kiinni rasiassa, musiikki tulvahtaa huoneessa. Otan kannen kappaleet käsiini tarkastellakseni niitä.  Jotain tipahtaa kannen välissä olleesta pienestä lokerosta. Valokuva sekä paperinpalanen, joka putoaa lattialle. Jähmetyn kun katson valokuvaa. Valokuvassa istuu mies pieni kiharatukkainen tyttö sylissään. Heidän takanaan kuvassa raksuttavat Amalian seinäkellot. Kuvan miehen kasvot, muistuttavat kovasti omiani. 

Kun ojennan käteni poimiakseni paperin lattialta, huoneessa kulkee jäätävä tuulahdus. Viileä ilmavirta hivelee paljaan käteni ihoa saaden ihokarvat nousemaan pystyyn. Liikkeen ikkunaan ilmestyy ääneti huuruisia kuvioita peittäen lähes koko ikkunalasin. Tunnen hienoista huimausta. Kellojen tikitys, sekä soittorasian sointi tuntuvat voimistuvan ja ne suorastaan jyskyttävät päässäni. Samalla kuulen sahaavan karhean äänen, sellaisen joka syntyy laahaavista askeleista. Joku hengittää raskaasti huoneessa ja kuulen vaimean kuiskauksen:

 – Rosemaryy.. takaa vuosien…salaisuuksien… lupauksien. Ääni häipyy välillä ja kuulen sanoista vain osan.
Kaappaan paperin sormieni väliin ja rypistän sen nyrkkiini. Valokuvan sujautan puseroni taskuun kääntyen salamana äänen suuntaan. Juuri nähtävissä oleva varjo häilähtää silmäkulmassani, kun olen kääntymässä.
 – Onko täällä joku!? kiljaisen kimeästi.

Seuraavaksi tarinaa jatkaa Isopeikko, joka on luvannut

laittaa tarinaan hieman Peikkomaustetta. Peikko ampaisi jo eilen

etsimään metsästä oikein tulista maustetta.

Ole hyvä Peikko ja kiitos kun lupauduit jatkamaan.

-Valokki-

Tiukuista helinää

Maisema on pysähtynyt, kylmä ja kohmeinen yön jälkeen. 

Seison keskellä pehmeää valkoisuutta.  Katson

kuinka valo juoksee metsän takaa, se lisääntyy ja valtaa maisemaa.

Jostain kiirii pieni tuskin korvin kuultava sävel. 

Kristallinen, sininen ja hohtavan valkoinen helinä kimpoilee oksistoissa.

Tiukuinen kirpeä kilinä täyttää ilman.

Aurinko leikkii kiteissä se juoksee varjoihin ja täyttää ne valolla. Kultainen hohde 

värjää maiseman. Lämpimän ja kylmän sävyt sekoittuvat kauniiksi sinfoniaksi.

 Kauan odottamani valo juoksee mieleeni, täyttää sen ja tekee minut iloiseksi.

Tunnen olevani voimakkampi ja paljon vahvempi palatessani sisälle.

Lämpöisessä tuvassa roihuaa takkavalkea kaakeliuunissa.

Puen harmaat paksut villasukat jalkoihin ja  keitän minttuteetä.

Katselen ikkunasta kuinka pienet linnut pörröttävät höyheniään seljan oksilla.

Ne ytittävät istua aurinkoruudulla, siinä kohtaa jossa on lämpimämpää.

 Voisin käydä keräämässä pienet palleroiset koriin, pehmoisen villashaalin päälle.

Veisin ne takkavalkean viereen. Voisimme syödä yhdessä auringonkukan siemeniä ja pähkinöitä.

Puhelisimme keväästä, lämpöisistä tuulista ja vihreistä keinuvista lehtipuista.

Ne voisivat jäädä kylmimmäksi ajaksi sisälle, kunhan eivät kakkisi joka paikkaan.

Varoittaisin niitä lentämästä ikkunalaseihin ja pitämästä yletöntä metelöintiä.

Saisivat jäädä vaikka kevääseen asti.

-Valokki-

Näpertelyä

Vaikka käsillä tekeminen onkin hidasta ja kivuliasta, en aio antaa periksi.

Näpertelin rautalangasta ja helmistä koristesydämiä.

Keksin myös konjakkipullojen

 suoja metallipurkeille uuden elämän.

Valkoista maalia, suihkepullosta pintaan. Vähän pellavan väristä pitsiä ja sopivaa tekstiä,

sekä suloiset enkelin kuvat.

Purkit olivat ensimmäinen kokeiluni decoubage lakan kanssa,

 siirrettävät kuvat jäivät hieman ryppyisiksi ja niistä

meinasi levitä väri muualle purkkeihin.

En ole kuitenkaan niin turhan tarkka.

Näyttävät oikein kivalta keittiön avohyllyssä.

Iloista viikkoa kaikille

-Valokki-

Aamu

Tumma yön vaate aamunkajon kasvoilla haalenee,

muuttuu hiljaa purppura ornamentiksi.

Violetti nauha otsallaan aamu ottaa uuden päivän vastaan.

Jossain hohtava kastepisara, kirpaisevan raikas,

sukeltaa puun oksalta upottaven veden syliin.

Pilvien valkoinen pitsi, peittää pian taivaan sinisyyttä.

Eilisen hämärä, harmaa surumielisyys,

enää vain pienenä pistona muistin tallennusnauhalla.

Luonnon sävel kulkee tajunnassa, puhdistaa, parantaa.

Alkava päivä kirjailee hentoja niteitä, monta erilaista versiota.

Voin niistä valita millainen päivästä tulee.

 Kaikille purppura ornamentin suloista päivää !

-Valokki-