Maisema on pysähtynyt, kylmä ja kohmeinen yön jälkeen.
Seison keskellä pehmeää valkoisuutta. Katson
kuinka valo juoksee metsän takaa, se lisääntyy ja valtaa maisemaa.
Jostain kiirii pieni tuskin korvin kuultava sävel.
Kristallinen, sininen ja hohtavan valkoinen helinä kimpoilee oksistoissa.
Tiukuinen kirpeä kilinä täyttää ilman.
Aurinko leikkii kiteissä se juoksee varjoihin ja täyttää ne valolla. Kultainen hohde
värjää maiseman. Lämpimän ja kylmän sävyt sekoittuvat kauniiksi sinfoniaksi.
Kauan odottamani valo juoksee mieleeni, täyttää sen ja tekee minut iloiseksi.
Tunnen olevani voimakkampi ja paljon vahvempi palatessani sisälle.
Lämpöisessä tuvassa roihuaa takkavalkea kaakeliuunissa.
Puen harmaat paksut villasukat jalkoihin ja keitän minttuteetä.
Katselen ikkunasta kuinka pienet linnut pörröttävät höyheniään seljan oksilla.
Ne ytittävät istua aurinkoruudulla, siinä kohtaa jossa on lämpimämpää.
Voisin käydä keräämässä pienet palleroiset koriin, pehmoisen villashaalin päälle.
Veisin ne takkavalkean viereen. Voisimme syödä yhdessä auringonkukan siemeniä ja pähkinöitä.
Puhelisimme keväästä, lämpöisistä tuulista ja vihreistä keinuvista lehtipuista.
Ne voisivat jäädä kylmimmäksi ajaksi sisälle, kunhan eivät kakkisi joka paikkaan.
Varoittaisin niitä lentämästä ikkunalaseihin ja pitämästä yletöntä metelöintiä.
Saisivat jäädä vaikka kevääseen asti.
-Valokki-
