Metsässä

Valkoinen lumi verhoaa maiseman pehmeäksi. Puun oksat

painuvat alas muodostaen holvikaaria ja pieniä onkaloita,

puiden juurille ja mättäiden koloihin.

Maisema näyttää akkiä katsottuna elottomalta. Sitä 

se ei ole. Lumikaupungissa on paljon asukkeja. Sen  paljastavat

pienet polut hangessa, jotka ovat täynnä pieniä jälkiä.

Istun tovin vanhalla kannolla, vain katsellen ja kuunnellen hiljaa.

Tuokion kuluttua piipitys ja tirskahtelu täyttävät ilman.

Kuusitiaiset ja talitiaiset, sekä sinitiaiset pyrähtelevät oksistoissa.

 Syksyllä viimeisellä käynnillä mökillä, rahasimme

sisareni kanssa ison vanhan kanojen ruokinta automaatin 

puiden juurelle. Maastoutimme sen kuusen oksilla ja täytimme

ääriään myöten kauran jyvillä. Lumi on naamioinut ruokintapaikkaa lisää.

 Se on nyt hyvin piilossa. Onneksi linnut ovat kuitenkin löytäneet sen.

Kuusitiaiset ovat rohkeimpia, ne eivät välitä kannolla istuvasta

punapipoisesta kummajaisesta. Ne nakuttelevat nokillaan 

nopsaan tahtiin jyvän toisensa jälkeen.

Pitkästynyt tuuli joka on vaellellut yksin talvisessa metsässä

monet kuukaudet, ilahtuu vanhan tuttunsa tapaamisesta.

Tuuli riehaantuu ja heittää lunta oksalta paljaaseen niskaani.

Se villiintyy vallan kiljaisustani ja paiskaisee vielä

ison tollon lunta silmälasieni väliin.

-Joo joo tiedetään,

että täällä tylsää aikaa vietetään.

Silti ei ole kiva että heitetään,

kylmää lunta näin,

ihan pläsiä päin,

hihkaisen

ja lunta takaisin viskaisen.

Raikasta kevätalven viikkoa kaikille

-Valokki-