Tervetuloa

Pieniä hetkiä elämän arjessa, ohi kiitäviä tuokioita, kiitollisuutta. Utuisia taikatuokioita kun tarina tarttuu sormiin. Ihmetystä luonnon helmassa linnunlaulun kaikuessa korviin. Ajatuksia, iloja unelmia ja suruja. Unien kiehtovaa maailmaa. ©Asta Gyldén-Lahtinen




lauantai 10. heinäkuuta 2021

Kotini

 
Kotiani ympäröivät isot puut. Kuuset, koivut ja haavat. Lehtipuiden suhina on rauhtoittavaa iltaisin, kuuntelen sitä ennen nukahtamista avoimesta ikkunasta. Se tuudittaa mukavasti uneen. Kotini seinät suojelevat minua, se on turvasatamani ja jokaisessa kodin sopessa on säilöttynä meidän elämää. Olen elänyt kotini suojissa kymmenet kesät, sateiset syksyt ja talvien vihmovat viimat. Koti on paikka, talo jonka ympärillä pala taivasta ja pala maata minulle ja rakkailleni,elää ja kokea tätä elämäämme.


Sanotaan, että koti on siellä missä sydän on. Itse tunnen hyvin usein kaipuuta eri paikkoihin. Kaipaan syntymäkotiini kumisevalle mäelle, jossa punainen pieni tupa kököttää. Kotipuiden keskelle, järven rannalle, jossa lapsuuden viattomuus, ilo, naurut, leikit ja juoksuaskeleet voi vielä kuulla kun tarkkaan kuuntelee. Siellä äiti ja isä ovat vielä aina läsnä, yhteinen elämä ja lapsuus. Osa tästä kaikesta on jäänyt tuvan punamaalisiin seiniin, pihanurmikolle, rantapolulle ja ympäröiviin metsiin.


Kaipaan meidän omalle mökille, jossa karun kaunis soinen maisema avautuu kodan terassilta ja voin katsella kauas joka suuntaan. Siellä kotkien, haukkojen, joutsenten ja kurkien siivet halkovat ilmaa ja voin kuulla niiden elämän kiivaan rytmin. Taivaan eri sävyt peilautuvat laajan järven pintaan kerraten pilvet ja eri värit moninkertaiseksi. Rantasaunan savuntuoksu saa minut aina hyvälle tuulelle ja löylyissä rentous valtaa koko pienen ihmisen.

 


Kaipaan Lappiin, jossa luonnon jylhä kauneus saa nöyräksi ja sydän liikahtaa joka kerran, kun sieltä pitää lähteä pois. Pohjoisen syksyn värikirjon loistoa, kelojen hopeanhohtoisia kylkiä.  Tuntureiden uljaita rinteitä, polkuja joiden varsilla voin ihastella kirkkaina pulppuavia puroja ja hurjia kuohuvia koskia. Pohjoisen luonto ottaa omakseen ja merkitsee sydämeen oman paikkansa, jonne se jää.

 


Kaipaan Espanjaan, merenrannalle, jossa suolaiset tyrskyt iskevät rantavalleihin ja hyväilevät rannan pehmoista hiekkaa. Rakastan aavaa merta, jossa katse voi kulkea puhtaan valkeisiin veneiden purjeisiin ja kauas aina äärettömyyteen saakka. Meren sinisyys vaihtelee kirkkaan turkoosista, syvän siniseen ja mustan harmaaseen. Meri liittyy jotenkin vapauden tunteeseen, sen äärellä on helompi hengittää ja mieli kevenee. Rakastan aurinkoa, lämpöä, valoa ja iloisia ihmisiä. 

Aina kun olen joissain näistä kyseisistä paikoista kaipaan muihin. Mietin, miten ihminen kiinnittyy henkisesti niin vahvasti eri paikkoihin elämässään. Tekeekö niistä niin rakkaita kaikki hyvät ja vähemmänkin hyvät eletyt merkitykselliset hetket. Kun mietin kaikkia noita ihania paikkoja joita voin kaivata huomaan, että olen onnekas ihminen, koska voin usein viettää aikaa näissä rakkaissa maisemissa, rakkaiden ihmisten ympäröimänä. Yhteistä niille kaikille on luonto, jossa vietän paljon aikaa. Luonnossa eheydyn, saan yhteyden itseeni ja osaan pysähtyä hetkien äärelle.

-Asta

2 kommenttia:

  1. Mielelläni kävisin itsekin vielä Espanjassa, mutta se haave tuskin enää toteutuu.

    Syntymäkaupunkini Turku on niin syvällä minussa, että joskus oikein sattuu kun siellä en enää asu. Nyt koronan takia ei ole päässyt edes käymään. Elokuulle on suunniteltu sukulaistapaamista, toivottavasti korona ei estä sitäkin tämän vuoden tähtihetkeä.

    VastaaPoista
  2. Espanjaan en ole myöskään nyt menossa nyt ihan lähiaikoina. Oli niin traumaattinen matka 2020 helmi-maaliskuussa kun jäätiin jumiin sinne koronan vuoksi, kun lentoyhtiö perui kotimatkan. Korona oli silloin täysin uusi ja pelottava asia. monen mutkan kautta pääsimme kuitenkin kotiin. vanhin sisareni asuu Espanjassa, joten varmasti vielä menen kunhan tautitilanne ja kaikki rauhoittuu sopivasti.

    VastaaPoista