-Gongia soittaa vanha kumarainen mies vihreiden lehvien lomassa, hän on niin pieni ja gongin ääni niin vaimea, että et voi kuulla niitä ellet istu maahan kuuntelemaan, maata ja minimunkin gongin kumahduksia. Hän asuu sinun puutarhassasi, siinä kohtaa jossa aurinko leikkii varjojen kanssa. Valon eri sävyt tanssivat muodostaen holvin, jonne voit astua, kävellä sisään temppeliisi, jossa mikään ei ole mahdotonta. Koditonta sielua siellä on monta ja monta kotiutettua.
Vanha
munkki viittoilee tulemaan, lähden hänen jäljessään kulkemaan.
(Ps. Järjissään voi olla ilman ahtaita mielen rajoja). Munkin
punainen kaapu on hieman kauhtunut ja askel hidas, kovin harva.
Huomaan olevani hänen kanssaan lähes saman kokoinen. Viereen
askellan ja tarjoan ystävällisesti tukea, kasvoilta saan lukea
ystävällisen hymyn. Luonnon lymyn, keskelle hämyn olemme
kulkeneet, sinne jossa kuunliljat nuokuttavat isoja lehtiään.
Niiden vihreä hämärä kietoutuu ympärillemme.
Munkki kääntyy kasvot minuun päin ja kysyy ystävällisesti Oletko valmis? Tuletko? Kerron olevani ja mukaan tulevani. Tuijotamme tovin toisiamme silmiin ja nousemme valkoisiin pilviin, niin pehmoisiin. Odotan jotain syvällistä, munkki ryhtyykin heittämään kuperkeikka ja breikkaa hetken pilvellä. Vakavoituu sitten ja sanoo ”asiaan” ja pyytää minua hyppäämään pieneen rasiaan….
-Valo Ki-
©Asta Gyldén-Lahtinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti