Valveunta

Tumman metsän viileys muuttuu hetkessä paahteeksi astuessani aukean reunaan. Etäämmällä näen rannan huojuvat kaislikot, joita merituuli silittelee ja tanssittaa. Rannalle johtavan polun pyöreät, sileät kiveta antavat astella verkkaisesti, ilman ponnistelua. Suuntaan kulkuni rannalla nököttävälle vanhalle venevajalle. Istun vajassa paksulle lankulle jonka aurinko on lämmittänyt minulle.

Kuljetan sormiani hiljaa lankun rosoissa ja puun kuvioissa. Aavalta puhaltava puhuri ravistelee vajan harmaita seinälautoja. Vaja ei kuitenkaan päästä sitä kolistelusta huolimatta sisälle. Vain pienet tuulenväreet pääsevät karkaamaan sisään lautojen raoista. Tyyneys säilyy veden pinnalla jossa vanha ruuhi lepää, kolistellen laiskasti kolhiintuneita parruja vasten.

Katselen kuinka vedestä heijasuva valo leikkii vajan seinällä ja keinuu vanhoissa kalaverkoissa.  Kalansuomut heräävät niissä henkiin. Ne loistavat sateenkaaren väreissä timantteina, tanssien ja kimmeltäen. Valo värjäilee veden alla lepäävät kivet kirkkaiksi, liikuttelee värejä niiden pinnalla. Aiemman tyrskyn kastelemasta airosta putoilevat vesipisarat, hiljaa yksitellen alas piirtäen veden pintaan rengaskuvioita, tip...tip..tip, jään uneliaaseen huojuvaan hetkeen. Kuulen veden äänen, aistin meren tuoksun, hiljaa ne kaikkoavat etääntyvät.

Olohuoneen katossa, aurinko leikkii valoruudulla, 

katson sitä hämmentyneenä, en tiedä nukkuneeni?

-Valo Ki-

©Asta Gyldén-Lahtinen