Hetkiä ja haikeutta

Puut ovat tanssittaneet oksillaan kullankeltaisia lehtiä, joiden lomitse auringon

kirkastama taivaansini on loistanut huumaavana. Katson hieman surumielisenä kuinka värit katoavat hiljalleen maisemasta.  Rinnassa vihlaisee luopumisen tuska. Jälleen yksi kesä katoaa mustaan multaan.

 Eilen tuulella oli vapaapäivä, se antoi kirkkaiden lehtien tanssia rauhassa. Jokainen niistä leijui alas maahan omalla tavallaan. Toiset tekivät hienoja kieppejä ja piruetteja liidon aikana. Toiset laskeutuivat alas arvokkaasti ja hillitysti hiljaa lipuen.

 

Tänään puut seisovat jo lähes alastomina. Vihreän nurmen peittää paksu kirjava matto, joka kahisee jalkojen alla.Tanssin hetken lehtimatolla ja heittelen kuivia lehtiä ilmaan.Minun on keskeytettävä ilakointi, koska kesken pyörimisen pyllähdän kumoon ja jalkaankin sattuu niin julmasti.

Istun lehtipeitteen pälle ja paiskaan itseni selälleen. Ollaan sitten näin ihan rauhassa. Viimeisiä lehtiä sataa hiljalleen  kasvoilleni.

 Mietin kauankohan tässä pitäisi maata, että maatuisi, muuttuisi osaksi luontoa.Varmaan se ei veisi pitkää aikaa, koska välillä on jo niin puolimaatunut olo. Nousen ylös ja näen naapurin papparaisen huolestuneen naamataulun aidan raosta. "Ei tässä mitään hätää"mutisen mennessäni.

Toivon, että armollinen pehmeä lumipeite kapaloisi maiseman puhtaan valkoiseen vaippaan nopeasti ja pakkanen kuorruttaisi puut kauniilla kide kuvioillaan. Olisi ihanaa jos voisi hypätä tummanharmaan ja värittömän vaiheen ohitse suoraan valkoiseen.

 

Illat ovat jo tummia ja salaperäisiä, viimeinen auringonkajo värjää taivaanrantaa. Ihailen hetken tähtien kuvioita tummalla taivaankannella. Sisällä sytytän monta kynttilää ja tulen takkaan. Kierrän lämpimän shaalin päälleni ja pötkähdän sohvan nurkkaan. Kuuntelen mitä minulle kuuluu ja ajattelen vain mukavia asioita.

-Valo ki-

©Asta GyldénLahtinen