Anteeksi antamisen vaikeus

Elämässä, kilttinä nyssykkänä olen saanut huomata, että helposti kävellään ylitse,

tullen, mennen ja palatessa.

Kiltti on, joidenkin mielestä yhtäkuin, vähän tyhmä.

Kuinka helppo häntä onkaan syyllistää.

Ylenkatsotaan, vähätellään ja kohdellaan huonosti, ellei pidä puoliaan.

Ajattelin ennen vihaisena, miksen saa olla oma itseni?,

pitääkö minunkin muuttua kovaksi ja itsekkääksi

pärjätäkseni elämässäni?.

Epäoikeudenmukainen kohtelu, sai  kiukun nousemaan pintaan.

Vielä enemmän suututti, kun en saanut suutani auki,

 antanut "samalla mitalla" takaisin, hölmistyin usein ja menin sanattomaksi.

Paha olo jäi sisimpään.
Kertyi, kasvoi.

Psykiatri sanoi, "Sinulle pitää kasvattaa "paksumpi nahka",
en halunnut olla paksunahkainen, halusin tuntea.
Pikkuhiljaa opin, ettei minun tarvitse ottaa koko maailman pahaa oloa vastaan.
En suostu ottamaan negatiivisuutta itselleni, en anna sen "upota."
Jokainen on viimekädessä vastuussa omista tunteistaan..
Opin myös sanomaan lempeästi Ei!, liialliselle työtaakalle, jota helposti kasattiin niskaani.
Kun tekee parhaansa, sen pitänee riittää.

Negatiivisuus ja vähättely satuttavat aina.
Joillekkin, toisten suomiminen, on jonkinlainen selviämiskeino,
joka johtuu omasta huonosta olosta, tai epävarmuudesta.
Säälin heitä.
Kielteisyys on loputon kehä, paha olo nielaisee kokonaan, jos sille antaa luvan.
Joten vastaankin ystävällisyydellä, ystävällisyys ei mene koskaan hukkaan.
 En silti suostu enää kenenkään sätkynukeksi.
Monena iltana, kun menen nukkumaan sanon ääneen
"Annan sinulle anteeksi...."

Joskus, vaatii monta iltaa, ennenkuin anteeksi antaminen on valmis.

-Valokki-