Elojuhla ja läksiäiset

Viikonlopulla vietimme Satakunnassa, "elojuhlaa", sekä samalla vanhimman sisaremme läksiäisiä. 

Hän lähtee jälleen, miehensä kanssa Espanjan lämpöön talveksi.

Nuorin sisaremme, oli taikonut suurehkolle porukalle, kätevästi puimurihalliin ruokailutilan.

Me pohjanmaan sisaret ja mamma ihmettelimme silmät ymmyrkäisenä, kauneutta ja väriloistoa.

Saimme vatsat pullolleen hyvää ruokaa, jota isäntäväki oli väsännyt, 

sekä me muut nyyttäri pusseista kaivelleet.

Iloinen puheensorina täytti hallin, joka on juuri vasta tänä kesänä valmistunut, viimeistelyä vähän vielä kaipaa.

Illalla kynttilöiden valot, olivat tunnelmalliset. Hallissa oli loistava akustiikka, joten kaivoimme kehärummut esiin. Miesväki oli siinä vaiheessa jo kenollaan, katsellen nukkumatin kanssa tähtösiä.

Tänään onkin vatsalihakset kipeät, nauramisesta ja ilakoinnista. 

Valoa ja iloa viikkoonne, paljon naurua ;)

Kutsu osa 1.

Ilma on harmaa ja alakuloinen, olokin sen mukainen. Laimea ja väritön, mikään ei oikein innosta.

Keittiössä kello mittaa hidasta aikaa, sellaista ei ole usein tarjolla, mutta yllättäen en tiedä, mitä sillä tekisin. 

Olen jo suunnistamassa taikaisin sänkyyn, vielä unenlämpöisten peittojen väliin, kun huomaan, eteisen matolla ruskean kirjekuoren. Sen päälle on kirjoitettu vain etunimeni, kauniilla vanhahtavalla tyylillä.

Avaan kuoren malttamattomana, sisällä on kutsu ja kellonaika, joka on jo puolen tunnin kuluttua.

Tiedän kyllä osoitteen, mutta olen luullut taloa asumattomaksi.

Nuuhkaisen kuorta, mausteinen makea tuoksu, joka saa näkemään värejä, syöksähtää tajuntaan. 

Katson ulos, sielä sataa ja tuuli vihmoo, kellastuneita lehtiä. 

Uteliaisuus on kuitenkin herännyt, päätän ottaa kutsun vastaan.

Ruohottunut polku johtaa talolle, joka on hieman kallellaan ja surullisen näköinen.

Ikkunassa kajastaa himmeä valo. Astun varoen sisään, en tiedä mitä odottaa. 

Ovi narahtaa vaimeasti, eteisaula on tyhjä, seison hetken neuvottomana. 

Koetan varovasti ensimmäistä ovea vasemmalla, se aukenee salin tapaiseen huoneeseen. 

 Takassa rasahtelee tuli, huonetta valaisee himmeä kattokruunu.

Olen jo kääntymässä kannoillani, kun joku liikahtaa varjoisassa nurkassa. 

Kun katson tarkemmin, näen harmaatukkaisen naisen, joka istuu koristeellisen ison kirstun edessä.

"Sinua on jo odotettu, ole hyvä ja istu", kuulen ystävällisen äänen kehoittavan. 

Olen avaamassa suuni, kysyäkseni kutsun tarkoitusta, kun nainen nostaa kätensä,

ikäänkuin kehottaakseen minua vaikenemaan.

Hitaasti, hän nostaa raskaan kirstun kannen auki. 

Samassa huoneen täyttää, kirkas värikäs valo,

satoja pieniä sateenkaaria tanssii villisti,ympäri kattoa ja seiniä.

Nainen nostaa jotain kirstusta, yritän kuroittautua eteenpäin nähdäkseni paremmin, 

mutta valoleikki seinillä on himmentynyt, enkä voi nähdä kunnolla.

Tarina jatkuu....

Hyvää viikonvaihdetta kaikille!

Syksy on sivellyt poskiin punaa

Viikonloppu on ollut hieman vaitonainen. 

Flunssa yrittää takin sisään ihan väkisin, huonoa oloa ja heikotusta, särkyä ja kolotusta.

Silti olen suunnannut kameran kanssa puskiin ja mättäille.

Siellä olo on kyllä helpottanut hieman.

Luonto tarjoaa väriloistoa jo. Marjat kypsyvät, niin puissa, pensaissa kuin mättäilläkin. 

Kyllä ne ovatkin kauniita.

Tummuvien iltojen valoja, niitä sytyttelen runsaasti.

Siippa on sitä mieltä, että vielä joku päivä poltan koko "tivolin",

mitähän se sillä meinaa?

Pääskysillä oli jo toinen poikue kasvanut. Osasivat jo lentää, singahtivat ilmaan tämän räpsyn jälkeen.

Iloista ja mukavaa alkavaa viikkoa, toivottavasti pysytte terveinä.

-Valokki-

Kuu asetti hopeisen tähden otsalleni

Olin jo tovin leijunut katonrajassa, ihmetellen siiviksi muuttuneita käsiäni.

Tuuli kuiski avoimesta ikkunasta. 

"Tule! olen väsynyt kulkemaan yksin puiden lehdillä. Mennään!"

Katselin vuoteella makaavaa naista, tutun näköistä.

Poskilla huolien tummat varjot, huulilla yksinäisyyden kuiskaus.

Unessa, puristaa käsien väliin vuorikiteen palaa, sen on sanottu antavan voimaa.

Lupasin hänelle, että vapaaksi päästyäni, ottaisin hänet mukaan. 

Veisin raikkaisiin tuuliin, tunturiin.

Ulapalle suolaisen veden pärskeisiin, jonne voisimme pudottaa surut.

Mutta hän on niin kiinni tässä maailmassa, ei valmis irti päästämään.

 

Tuulen laulu on muuttunut voimakkaksi pauhuksi.

"Kuinka pääsen ulos?" yritän hiljaa kysyä, etten herättäisi naista.

"Lennäkö vain lasin läpi? vai tuuletus ikkunasta? Ei vastausta. 

Muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen, josta seurauksena höyhensade.

Sujahdan noin vain seinän läpi.

Öinen maisema, kuin salaperäistä tummaa samettia.

Ratsastan tuulella kevyesti, välillä hurjasti pyörien, välillä liitäen.

Istahdamme korkean tunturin  laelle, alhaalla levittäytyy, vaarojen jono. 

Porot laiduntavat tummuvassa illassa, kellojen verkkainen kilahtelu kaikuu kuruissa.

Jossain rasahtelee nuotio, savu nousee kiemurtelevana nauhana taivaalle.

Täällä nainen olisi onnellinen, vapaa. 

 

Tuuli käy levottomaksi, yltyy tahtoo eteenpäin.

"Minulla on jano", yritän piipittää.

Tuuli koukkaa vauhdissa irrallisen tuohen ja kieräyttää kourulle.

  Tunturipuron, solisevasta pisaranauhasta, ammentaa raikkaan juoman.

 

Aaltojen pauhu kuuluu jo kaukaa.

Rannan kivet laulavat iloisesti, öisessä porekylvyssä.

Hiekka on valkoista, niin siloista ja pehmeää.

Simpukankuoret kilisevät kivien välissä.

 

Kuu on noussut isona punaisena pallona, aaltojen ylle.

Se ratsastaa kuohuissa lähemmäs, yhä lähemmäs. 

Jotain kirkasta, pieni hopeinen tähti vierellään.

Istun liikkumattomana, mykkänä. Kuu asettaa hopeisen tähden otsalleni.

Sanoo "Pyydän tuulta olemaan lempeä naiselle, 

silittämään hiuksia, hivelemään poskia, hän ei ole enää koskaan yksin".

 

Aamulla nainen herää, ihmettelee simpukankuoria ja hiekkaa tyynyllään.

Pujauttaa paljaat jalat lattialle, pehmeille höyhenille jota lojuu joka paikassa.

Hymy nousee hänen huulilleen. 

Suolaisen raikasta, merituulen makuista viikkoa kaikille!

-Valokki-

© Asta Gyden-Lahtinen

http://valokinrunokontti.blogspot.com/2010/08/siiviksi-sormeni-sulivat.html

Enkelin kiharoita, kirkkaita silmiä, kukkia ja perhosia

Viikko on hurahtanut työn touhussa,  tänään oli vielä  hikinen päivystysvuoro.

Kuvaaminen on jäänyt hieman vähemmälle, samoin kuin kirjoittaminenkin.

Neitoperhosia tapasin ojanpenkalla useampia samassa kohdassa.

Aina ne ovat yhtä kauniita.

Mamman kukkapenkissä kasvaa komea jaloritaninkannus.

Tänään sain vieraakseni pieniä palleroisia, vanhin poikani tuli käymään lasten kanssa.
Voi vauhtia ja tarmon määrää, hämmästyttävää. 

Sani Sofia,viuhui kiharat suorana puolelta toiselle. 

Mummi ei meinannut saada osumaan kameranlinssiin kuvattavia.

Isoveli Remu, ei jäänyt vauhdissa toiseksi, välillä iskän piti lennättää ilmaan.

Välillä ihmeteltiin pellolla surisevaa puimuria.

Mummikin sai siinä sivussa energiapiikin ja hyvän mielen ;)

Hyvää viikonlopun jatkoa kaikille!

-Valokki-
PS. käykääpäs vilkaisemassa pikkusiskon maalauksia.
http://valoruntekeleet.blogspot.com/

Kaunis levollinen viikonvaihde

Mökki viikonloppu, rauhallinen ja leppoisa. Pilvien, sekä aaltojen ihailua, saunomista ja kynttilöiden pehmoista valoa.

Perjantaina olimme veneilemässä, tyyni ja rauhallinen ilma. 

   Taivas ja vesi näyttäytyvät aina yllätyksellisinä ja erilaisina. 

Sunnuntaina vietimme tyttäreni, tyttären 4-vuotis syntymäpäiviä.

Levänneenä ja virkeänä, voin aloittaa uuden viikon.

Hyvää alkavaa viikkoa kaikille!

"Työ painajainen"

"Tätä se uneni tiesi", sanotaan, mutta mitä ne tosiasiassa tietävät?
Lomallani "unohdin" työni aika kiitettävästi. Lukuun ottamatta öisiä retkiä työpaikalleni.

Tein niitä useamman, aamulla mietin minkä himpun vuoksi?

Nythän on loma!. Ensimmäisellä lomaviikolla näin seuraavanlaisen unen.

Olin juuri aloittanut työpäiväni, olin ensimmäisessä kotikäynti paikassani.

Siellä mummo kysyi, ensi töikseen olinko jo käynyt pistämässä insuliinia miehelle,
 jolla käyn joka aamu ensimmäisenä.

Hämmästelin kuinka olin saattant unohtaa potilaan.

Samassa olinkin jo papparaisen luona.
Ryhdyin kovalla tohinalla pistämään insuliinia, insuliinikynällä.
Huomasin kuitenkin, että neula oli vääntynyt käyttökelvottomaksi, ryhdyin vaihtamaan uutta.
Heitin vanhan riskijäteastiaan, totesin ettei neuloja ollut enää yhtään puhdasta jäljellä.
Otin työlaukustani injektioneulan ja ruiskun,
ajattelin niiden avulla annostella sopivan määrän insuliinia.
Kun olin vetämässä insuliinia ruiskuun, huomasin,
 että insuliinikynä olikin tuttipullo ja insuliinin tilalla oli äidinmaitoa.
Mielessäni ajattelin "mahtaakohan tällä äidinmaidolla olla sama vaikutus kuin insuliinilla?
pitäisiköhän soittaa jonnekkin ja tiedustella asiaa"?
Seuraavaksi olinkin, syöttämässä tuttipullosta pientä lasta, kysyin potilaalta
"Mikä on myöhäisin aika kun aamuinsuliini on pistetty teille, kello on jo 9.30"?

Sellaista unimaailmaa tällä kertaa, hyvää viikonloppua kaikille levätkää ja kerätkää voimia.
Minä ainakin yritän kerätä, työviikon jälkeen, olo on kuin jyrän alle jääneellä sammakolla : (