Tervetuloa

Pieniä hetkiä elämän arjessa, ohi kiitäviä tuokioita, kiitollisuutta. Utuisia taikatuokioita kun tarina tarttuu sormiin. Ihmetystä luonnon helmassa linnunlaulun kaikuessa korviin. Ajatuksia, iloja unelmia ja suruja. Unien kiehtovaa maailmaa.




sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Tarina jatkaa kulkuaan blogistaniassa

Tarinan aloitti Usva blogissaan 04.01.2012 tarinan alkuun pääset TÄSTÄ
Tarinaa ovat kirjoittaneet aiemmin Usva,  Aina, Kiirepakolainen, Lastu ja sen mies, Aimarii,
Kaanon, Sirokko, Simpukka, Famu falsetissa, Mayo, Ari, Pitsit sekaisin ja
ennen minua Mustaleski
Tässä nyt Valokin osuus

Ikään kuin sumun takaa  -Voitteko huonosti ? Nainen toistaa kysymyksensä kaksi kertaa.
Soittorasian sävel lainehtii, etääntyy ja voimistuu jälleen.  Soperrellen jotain istahdan lähimpään nojatuoliin, jonka vanhat jouset vingahtavat tuskaisesti painoni alla. Osaan vain tuijottaa soittorasiaa ja samalla mieleeni syöksyy äkkiä hatara muistikuva. Kirkas aurinko leikkii sitruunapuiden lomassa. Juoksen kädet ojennettuna tummahiuksista miestä kohden huutaen jotain.
Mies nostaa minut syliinsä ja heilauttaa ylös käsiensä varaan. Hänen kasvonsa ovat utuiset.
Huone keinuu silmissäni, kuin minut olisi juuri heitetty ilmaan. Kuulen ääneni sanovan:
 – Ikävä kyllä en voi myydä tätä soittorasiaa, koska se on nyt rikki. Se kuului isälleni ja sitä ennen hänen isälleen. Rasia on kulkenut suvussa satojen vuosien ajan. En voisi myydä sitä, vaikka se olisi ehjä. Ihmettelin samalla mielessäni, mikä kumma saa minut puhumaan tällaisia? Eihän se pitänyt paikkaansa. Vai pitikö sittenkin?

Rasian musiikki on vaiennut. Se lepää surullisena lattialla, puolittain kyljellään. Kansi on rasian vieressä kahtena kappaleena. Kuulen kärsimättömän rykäisyn ja kopisevien korkojen lähestyvän. Nainen keinahtelee eteeni. Voimakas hajuveden tuoksu syöksyy sumuiseen mieleeni.
 – Onko teillä muita soittorasioita esitellä minulle? Päässäni suhisee vielä oudosti, mutta ryhdistäydyn ja nousen vaivalloisesti. Vapisevin käsin nostan soittorasian lattialta. Laitan sen varovasti pöydän laatikkoon rikkoutuneen kannen kanssa. Samalla yritän saada ääneni kuulostamaan asialliselta ja huolettomalta.
– Meillä on kyllä täällä muutama ranskalaistyylinen soittorasia. Niissä on viehättävät vanhat sävelmät. Nainen hypistelee soittorasioita suu supussa. Kun hän aukaisee toisen niistä, hieman tyytymätön ilme naisen kasvoilla kirkastuu.  Rasia on koristeltu sisältä yleellisesti ja korviin kantautuu kevyt hienostunut barokkisävel.
 – Oi tämä se on! nainen hihkaisee iloisena.

Saan myytyä rasian naiselle huomattavalla hinnalla. Hän on siihen niin ihastunut, että pitää hintaa erittäin kohtuullisena. En haluaisi luopua rasiasta, mutta minun on päästävä naisesta mahdollisimman nopeasti eroon.  Pelkään, että en pysty pitämään itseäni asiallisena hetkeäkään kauemmin. Tunnen helpotusta kun nainen viimein poistuu puodista keinuvin lantein korot kopisten. Oven kello kilahtaa ja tulee hiljaista. Lysähdän takaisin nojatuoliin voimattomana ja yritän saada ajatuksiani jonkinlaiseen järkevään järjestykseen. Manaan mielessäni Kaartoa, joka on loukannut itsensä. Päätän marssia heti liikkeen suljettuani hänen luokseen. Laittaisin miehen laulamaan tietämänsä jokaista yksityiskohtaa myöten.

Päivän aikana liikkeeseen putkahtaa asiakas toisensa jälkeen, jotka kylläkin vain katselevat tavaroita. Enempää kauppoja ei synny, olen siitä kumman helpottunut. Aika kuluu siivillä, minulla ei ole tilaisuutta pohtia mieltäni askarruttavia asioita. Ennen kuin huomaankaan kellot naksahtavat neljä. Sullon unisen, vastaan haraavan Tupsun koriini ja lähes juoksen autolle. Tupsu on köllöttänyt koko päivän pienenä keränä antiikkisohvan nurkassa. Välillä se on käynyt muutaman kerran laiskasti venytellen katselemassa ikkunalaudalta kadun vilinää.  Nyt se mouruaa ilmoille kuuluvan vastalauseen hytisevään kylmään kyytiin. Pian se kuitenkin rauhoittuu ja rullaa itsensä mukavasti kippuraan korin pohjalle.

Ohjaan pienen autoni sivuluisulla Kaarron pihaan. Kuulen ilkeän raapaisun auton kyljessä, mutta en kiinnitä siihen nyt sen enempää huomiota. Talon ikkunat ovat pimeinä, juoksen silti ovelle ja painan pontevasti ovikelloa. Kuuntelen ja painan toisenkin kerran. Odotan kuuluuko askeleita. Ei mitään, ei sitten mitään. Mihin ihmeeseen Kaarto on hävinnyt? Onko hän loukannut itsensä niin pahasti, että on joutunut sairaalaan? Mietin kuumeisesti, mitä teen seuraavaksi. Tulen siihen tulokseen, että ehkä poliisiasemalla tiedetään jotain Kaarrosta. Saan auton käännettyä pienessä pihassa. Juuri kun olen ajamassa takaisin kadulle, näen auton kaartavan Amalian talon pihasta kadulle. Auto näyttää ihan samanlaiselta kuin Kaarron lähettämällä konstaapelilla. Valokiilan osuessa kuljettajaan näen selvästi arpeutuneet kasvot. Auto sujahtaa edestäni.  Hidastamatta vauhtia se katoaa mutkan taakse hurjalla nopeudella. Ihmettelen mielessäni miksei mies pysähtynyt? Täytyihän hänen nähdä minut.
Ajan poliisiasemalle, mutta siellä kysymyksiini Kaarrosta suhtaudutaan huvittuneesti. Nuorempi konstaapeli sanoo, että jos tunnen todella Kaarron, tiedän varmasti hänen lähteneen matkoille kolmeksi viikoksi. Kolmeksi viikoksi! kiljun mielessäni. Mitä ihmettä? Eihän sellaisesta ollut eilen mitään puhetta.
 -No entäs  Kaarron lähettämä apulainen? Se arpikasvoinen konstaapelin tomppeli. Saisinko puhua hänen kanssaan? Tunnen kuinka kiukku ja pettymys nostattavat kyyneleitä silmäkulmiini.
- Meidän poliisiasemalla ei  ole ketään arpikasvoista konstaapelia,  vastaa lähin poliisimies. Kaikki huoneessa olevat miehet tuijottavat minua kiinnostuneen näköisenä. Mutisen jotain epäselvää ja kerron palaavani asiaan myöhemmin. Palaan autoon. Päässäni jyskyttää ilkeästi. Tämä juttu on nyt mennyt perin oudoksi, tuumin ja starttaan auton. Olen jo aikeissa lähteä Amalian talolle, mutta päätänkin palata antiikkiliikkeeseen hakemaan soittorasian ennen kuin sekin katoaisi.

 Liikkeen oven tiuku  kilahtaa, vaikka yritän aukaista oven mahdollisimman varoen. Kellot tikittävät seinillä kilpaa. Vanhojen tavaroiden tuoksu tuntuu mukavan rauhoittavalta. Kävelen pöydän ääreen ja aukaisen laatikon varovasti. Huokaisen huojentuneena, kun näen soittorasian olevan tallella. Nostan sen varovaisesti pöydälle harmitellen mielessäni rasian kannen särkymistä. Painan vipua joka on pitänyt kantta kiinni rasiassa, musiikki tulvahtaa huoneessa. Otan kannen kappaleet käsiini tarkastellakseni niitä.  Jotain tipahtaa kannen välissä olleesta pienestä lokerosta. Valokuva sekä paperinpalanen, joka putoaa lattialle. Jähmetyn kun katson valokuvaa. Valokuvassa istuu mies pieni kiharatukkainen tyttö sylissään. Heidän takanaan kuvassa raksuttavat Amalian seinäkellot. Kuvan miehen kasvot, muistuttavat kovasti omiani. 
Kun ojennan käteni poimiakseni paperin lattialta, huoneessa kulkee jäätävä tuulahdus. Viileä ilmavirta hivelee paljaan käteni ihoa saaden ihokarvat nousemaan pystyyn. Liikkeen ikkunaan ilmestyy ääneti huuruisia kuvioita peittäen lähes koko ikkunalasin. Tunnen hienoista huimausta. Kellojen tikitys, sekä soittorasian sointi tuntuvat voimistuvan ja ne suorastaan jyskyttävät päässäni. Samalla kuulen sahaavan karhean äänen, sellaisen joka syntyy laahaavista askeleista. Joku hengittää raskaasti huoneessa ja kuulen vaimean kuiskauksen:

 – Rosemaryy.. takaa vuosien…salaisuuksien… lupauksien. Ääni häipyy välillä ja kuulen sanoista vain osan.
Kaappaan paperin sormieni väliin ja rypistän sen nyrkkiini. Valokuvan sujautan puseroni taskuun kääntyen salamana äänen suuntaan. Juuri nähtävissä oleva varjo häilähtää silmäkulmassani, kun olen kääntymässä.
 – Onko täällä joku!? kiljaisen kimeästi.

Seuraavaksi tarinaa jatkaa Isopeikko, joka on luvannut
laittaa tarinaan hieman Peikkomaustetta. Peikko ampaisi jo eilen
etsimään metsästä oikein tulista maustetta.
Ole hyvä Peikko ja kiitos kun lupauduit jatkamaan.
-Valokki-


keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Tiukuista helinää


Maisema on pysähtynyt, kylmä ja kohmeinen yön jälkeen. 
Seison keskellä pehmeää valkoisuutta.  Katson
kuinka valo juoksee metsän takaa, se lisääntyy ja valtaa maisemaa.
Jostain kiirii pieni tuskin korvin kuultava sävel. 
Kristallinen, sininen ja hohtavan valkoinen helinä kimpoilee oksistoissa.
Tiukuinen kirpeä kilinä täyttää ilman.
Aurinko leikkii kiteissä se juoksee varjoihin ja täyttää ne valolla. Kultainen hohde 
värjää maiseman. Lämpimän ja kylmän sävyt sekoittuvat kauniiksi sinfoniaksi.

 Kauan odottamani valo juoksee mieleeni, täyttää sen ja tekee minut iloiseksi.
Tunnen olevani voimakkampi ja paljon vahvempi palatessani sisälle.
Lämpöisessä tuvassa roihuaa takkavalkea kaakeliuunissa.
Puen harmaat paksut villasukat jalkoihin ja  keitän minttuteetä.
Katselen ikkunasta kuinka pienet linnut pörröttävät höyheniään seljan oksilla.
Ne ytittävät istua aurinkoruudulla, siinä kohtaa jossa on lämpimämpää.

 Voisin käydä keräämässä pienet palleroiset koriin, pehmoisen villashaalin päälle.
Veisin ne takkavalkean viereen. Voisimme syödä yhdessä auringonkukan siemeniä ja pähkinöitä.
Puhelisimme keväästä, lämpöisistä tuulista ja vihreistä keinuvista lehtipuista.
Ne voisivat jäädä kylmimmäksi ajaksi sisälle, kunhan eivät kakkisi joka paikkaan.
Varoittaisin niitä lentämästä ikkunalaseihin ja pitämästä yletöntä metelöintiä.
Saisivat jäädä vaikka kevääseen asti.


-Valokki-

maanantai 9. tammikuuta 2012

Näpertelyä

Vaikka käsillä tekeminen onkin hidasta ja kivuliasta, en aio antaa periksi.
Näpertelin rautalangasta ja helmistä koristesydämiä.
Keksin myös konjakkipullojen
 suoja metallipurkeille uuden elämän.

Valkoista maalia, suihkepullosta pintaan. Vähän pellavan väristä pitsiä ja sopivaa tekstiä,
sekä suloiset enkelin kuvat.

Purkit olivat ensimmäinen kokeiluni decoubage lakan kanssa,
 siirrettävät kuvat jäivät hieman ryppyisiksi ja niistä
meinasi levitä väri muualle purkkeihin.
En ole kuitenkaan niin turhan tarkka.
Näyttävät oikein kivalta keittiön avohyllyssä.

Iloista viikkoa kaikille
-Valokki-

lauantai 7. tammikuuta 2012

Aamu

Tumma yön vaate aamunkajon kasvoilla haalenee,
muuttuu hiljaa purppura ornamentiksi.
Violetti nauha otsallaan aamu ottaa uuden päivän vastaan.
Jossain hohtava kastepisara, kirpaisevan raikas,
sukeltaa puun oksalta upottaven veden syliin.
Pilvien valkoinen pitsi, peittää pian taivaan sinisyyttä.
Eilisen hämärä, harmaa surumielisyys,
enää vain pienenä pistona muistin tallennusnauhalla.
Luonnon sävel kulkee tajunnassa, puhdistaa, parantaa.
Alkava päivä kirjailee hentoja niteitä, monta erilaista versiota.
Voin niistä valita millainen päivästä tulee.
 Kaikille purppura ornamentin suloista päivää !
-Valokki-