Nainen
ei muistanut milloin ja miten paikasta oli tullut hänen kotinsa, vankilansa.
Saarella asuvat kiersivät tummaa ikävän ja surun kehää,
palaneiden toiveiden
tuhkalla. Hahmot laahustivat ääneti jonossa pysähtymättä, pysähtyminen olisi
tiennyt tuskaa. Ajatukset olisivat saaneet tilaa tulla. Ei !se oli liian
vaarallista.
Saarella ei naurettu, rakastettu laulettu tai halattu. Niihin ei
ollut voimia. Itkusta muistuttivat enää vain poskille kuivuneet suolaiset
kyynelvanat, jotka olivat uurtaneet jäljet syvälle ihoon ja mieleen. Oli
nainen ajatellut lähtemistä, suunnan muuttamista tai mitä tahansa muuta. Kehässä kulkeminen oli kuitenkin turvallista. Vaikka sanoja ei vaihdettu,
yhteinen paha olo antoi voimaa. Lähteminen oli liian pelottavaa. Hän pelkäsi hajoamista
ja vajoamista yhä syvemmälle. Kehässä hän olisi hengissä. Vaikka suru ja tuska kuluttivat voimia, ne olivat turvallisen tuttuja.
Saaren
eteläpäässä avautui kerran päivässä kirkas valonsilta. Silta oli kuin laineilla
kimmeltäviä tähtiä. Sillan loppupää jäi arvailujen varaan, koska rannalta ei
voinut nähdä mihin se päättyi. Arvelivat sen olevan kangastus. Vaarallinen se
ainakin oli. Kukaan sillalle lähtenyt ei palannut enää koskaan.
Sillalle
astumistakin pidettiin jo vaarallisena, se vei mukanaan ihan itsestään.
Rannalla
kiisi hyytävä tuuli joka pärski vettä rantakiville ja heitti hiekkaa silmiin. Nainen
tunsi itsensä niin uupuneeksi.Voi kun hän voisi lopettaa. Voi kun joku ottaisi
syliin, tuudittaisi ja lohduttaisi ,nainen ajatteli. Juuri silloin tuuli yllättäen
vaimeni, tähtien lautta kerääntyi veden pinnalle muodostaen sillan jota aurinko
valaisi. Nainen pysähtyi ja päätti astua sillalle. Jos hän vain kokeilisi,
muutaman askeleen.
Joku
takana tuleva yritti tarttua hihaan kuiskaten ”Älä, se tietää kuolemaa”. Nainen
ei kuitenkaan enää kuunnellut, hän oli astunut jo sillalle. Jalkojen alla ei
näyttänyt olevan mitään ja se tuntui pelottavalta. Samalla kuitenkin lämmin ja
hyvä olo virtasi jaloista kehoon. Mieli täyttyi jollain ihan uudella,
jollain kauan kadotetulla.
Hän katsoi vielä taakseen ja näki tummien hahmojen
jatkavan päämäärätöntä kulkuaan. Joukosta oli kuitenkin erkaantunut muutama
hahmo joka liikkui kohti siltaa. Oli käveltävä varoen, sillä utu oli noussut sankaksi seinäksi. Mieleen nousi jo
pelko ja epäilys. Kehässä hän olisi ollut turvassa. Nyt edessä olevaa ei
näkynyt. Oli vain luotettava itseensä ja siihen että tie on nyt oikea.
Äkkiä
hän tunsi kuinka joku tarttui häneen sumussa ja kiskaisi voimallisesti
eteenpäin. Kirkas valo häikäisi ja lähes sokaisi naisen. Samalla hän tunsi kuitenkin
ääretöntä iloa ja riemua. Jotain sellaista jota hän ei ollut muistanut olevan
olemassakaan.
Eteen avautui…….
Jokainen voi kuvitella mitä eteen avautui.
Pahasta olosta voi tulla niin turvallista ja tuttua, että siitä irroittautuminen voi olla liian peloittavaa, lähes mahdotonta. Varsinkin jo se vaatii suuria elämänmuutoksia .Usein ihmiset ovat valmiita kärsimään suhteettoman paljon, kestämään huonoa kohtelua ja tuskaa. Ei uskalleta muuttaa tuttua ja turvallista.
Toivon, että itse kuljen valonsillalle rohkeana .
Toivon myös, että takanani ja edessäni on useita kanssakulkijoita.
-Valokki-
Lähes jokainen on varmaan jossain elämänsä vaiheessa tuota kehää kiertänyt. Läheltä ei näe muuta kuin vanhan tutun kehän, mutta murtautuminen vaatii voimia. Joskus valo osuu kohdalle ja silloin on tilaisuuteen tartuttava. Minäkin tartuin ja yhä näen valon.
VastaaPoistaVaikuttava ja dramaattinen kertomus kuvineen. Kuitenkin niin totta monelle. On rohkeaa astua kehästä, mutta on myös rohkeaa kirjoittaa näin. Sinulta se onnistuu, olethan Valokki.
Koskettavasti kirjoitettu. Pitää näköjään valita vähän missä näitä sinun kirjoituksia lukee, ettei tarvitse(taas) silmiä töissä pyyhkiä.. Kiitos kuitenkin ihanasta tarinasta!
VastaaPoistathe last photo is so wonderful, fearylight ... best wishes, Sichtwiese
VastaaPoistaValtaosa ihmisistä kulkee juuri tuota ympyrää, uskaltamatta astua kokeilemaan omia siipiään. Pelko on voimakas kiinnipitäjä, siitä riistäytyminen vaatii todellista uskallusta ottaa omia askelia.
VastaaPoistaToit kauniisti esille monia koskettavan asian.
Aivan kuin minusta olisit kirjoittanut..... huh. Olipas vaikuttavaa tekstiä. Ja kaunista. Koskettavaa. Toivoa antavaa...
VastaaPoistaItse kierrän tuota hiljaisten kehää. Vielä. Voimia keräten, jotta uskaltautuisin valon sillalle...
Valokuvasi ovat kerrassaan upottavia. Ihan meni sielu sykkyrälle.
Kiitos tästä, valokki.
Hienot kuvat ja teksti. Rohkeutesi on puhkeamassa kukkaan :) Kuljet varmasti valonsillalle rohkeana. Et ole yksin, vaan sinun seuranasi on kanssakulkijoita, jotka ovat taistelleet pelkojaan vastaan päästääkseen sillalle. Olen oppinut, että ei ole olemassa oikeita tai vääriä päätöksiä on vain päätöksiä. Naurua, rakkautta ja halailua valonsillalla on jokaiselle.
VastaaPoistaSeison rannalla ja katselen valonsillalle,,tahtoisin niin astua sille, mutta olenko valmis, tulenko koskaan valmiimmaksi, vai tarvitseeko minun edes tulla..vai enkö tulekkaan valmiiksi jollen astu...
VastaaPoistaKiitos kaikille ihanista kommenteistanne. Nämä tarinani ovat symbolisia, niihin sisältyy kuitenkin koettua ja elettyä paljonkin.
VastaaPoistaAivan upeita kuvia...todella kaunis kokonaisuus
VastaaPoistaKiitos sillarit ;)
PoistaLöysin taas itseni täältä sekä kuvistasi että sanoistasi. Mitäpä niihin lisäämään, minua suorastaan uuvuttaa tämä hieno osaamisesi:) ja kaikista paras kuva oli itselleni tuo ensimmäinen. Mukavaa kesän jatkoa, toivon pääseväni häkistäni jo lentoon..
VastaaPoistaToivon, että voisimme liitää valosillalla rohkeina ja uskaliaina, mutta ei se niin vain onnistu aina. Iloa päiviisi :=)
PoistaUpeita pienellä aukolla napsittuja kuvia. Varsinkin tuo viimenen on todellinen helmi huikeine heijastuksineen!
VastaaPoistaKiitos Pasi, kahlasin kuviani löytääkseni tarinaan sopivia kuvia. Nämä tuntuivat parhailta.
VastaaPoista