Tervetuloa

Pieniä hetkiä elämän arjessa, ohi kiitäviä tuokioita, kiitollisuutta. Utuisia taikatuokioita kun tarina tarttuu sormiin. Ihmetystä luonnon helmassa linnunlaulun kaikuessa korviin. Ajatuksia, iloja unelmia ja suruja. Unien kiehtovaa maailmaa.




keskiviikko 31. elokuuta 2011

Suviseuroos

Seuraavan tarinan olen kirjoittanut rehevällä pohjanmaan murteella, murretta tuntemattomalla voi olla vaikeuksia sanojen ymmärtämisessä. Vastaan kyllä mielelläni kommentti osiossa kysymyksiin murresanoista.


Tervetulua pohojanmaalle, jossa minoon meiltä ja mut meirän krannista.


 Suviseuroos

Tämä suamen suvi on juuri parahultaasta aikaa kaikenmoosten ulakoilima tapahtumien pitämisehen. Täällä maakunnas on, viälä näinäkin päivinä tapana pitää hengellisiä tilaasuuksia maalaastalojen isoos pihoos. Viime sunnuntakina juhulat järjestettihi Issakaase pihapiiris. Niistä muarostuuki loppuje lopuks melako värikkähät seurat. Viihryttihin ihan loppuhun asti, vaikka pastori oli uus, ulakopaikkakuntalaanen, jonka puhuukin niin ourosti ja  nupajaa piänellä äänellä.


 Oltihin siinä jo tovi kuunneltu hengellistä sanomaa, ku Issakaasen isännälle tuli ylivoimaaseks taakaks pysyä peläkkänä kuuntelijana. Hän otti puheenvuaron kesken pastorin pumiloonnin. Issakaanen tykkää kovasti omasta äänestäänsä ja sillä ku on aina miälesnääsä semmoosia suuria asioota,  jokka pyrkii ulos väkisellää. Ittiänsä ja sanomaansa tehostaakseesa tryykäs prunnin kannelle.  Justihi ku soli pääsny parahultaasehen vauhtihin, heristi nyrkkiä ja huus ”Mun usko se o vahakalla pohojalla”, laho prunnin kans prutkahti rauskooksi ison miähen painon alla. Kovan paukkehen ja trysköön kaas se meni Issakaanen alaha, ei kuulunu loiskahrusta, vaa kauhia mäjährys, sitte oliki aiva hiljaasta.
Kualiko se ? joku parahti.


 Pastori tryykäs kattomahan prunnihin, samas siältä alakoo kuulumaha jumalatoon kirvaamine ja sen jäläkehen kauhia porajamine, jalaka oli kuulemma menny karaviteehi. Se ei ollu korville mialuusta kuultavaa, härissnäänsä pastori eherotti, jotta laulettaas yhyres virsiä, sillä aikaa ku muu väki ettii tikkahia, jotta saataas Issakaanen yös. Mutta se ei Issakaaselle sopinu, silläku on tuo glaustrofoobia, peläkää niin maharottomasti piäniä paikkoja. Siltähä vois siinä virrenveisuhun aikana henki paeta kropasta, eikä kukaa kuulis.


Niin päätettihin notta Issakaanen laulaas ja  muut kuunteloo, se miällytti Issakaasta maharottomasti ja se unohti porajamiseesa. Monta virttä se ehti vähän harkkoomalla mennä nuatinviärestä, ennenku saatihi apuvälineetä paikallen. Näi jäläkihinpäin on melako maharotoonta sanua, notta kumpiko oli karmiampaa kuultavaa, kirvaamine ja parkumine, vai virrenveisuu. Tikkahia ei löytyny, yhyret kyllä oli ulukorarin seinustalla, mutta  noli jo valamihiks trauskoona. Köyttä löyty oikee semmoosta paksua plaatua. Koistine joko oli ollu aikoonansa merillä,  intaantuu kertomahan  jännittävää merimuistelua ja esitelmöömähän merimiässolamuusta. Ne olis maharottoman käteviä köyress, niistä sais pitua ylösnousuhu. Meinas siinä Issakaanen unohtua aiva kokonaasa. Onneks häijyt äännähtelyt prunnista, kantauu muun metelin yli ja muistuu miälehen pääasia.


 Alootettihin varsinaanen pelastusoperaatio, joka osootautuukin melakoosen vaikiaksi, Issakaanen ku oli iso miäs ja toinen jalaka ny karaviteess. Knuuttilan isäntä on triuska ja riski kropaltaasa, soliki sitte pääasias vetäjänä köyrenpääss.  Ehti siltä siinä troiskehess  jo valamihiksi  vähän ohkaaset ja paikatut pyhäverhat persuksista  repiämähä kokonahan. Alta paljastuu nuukasti piretyt aluukalasongit, jokkoli  jo usiampahan otteehin käänetty oikiaa ja nurijaa puolta vaihrellen pesujen välillä. Sillä kun säästää melakoosen paljo suurissa vaattehien huaolto kustannuksiss.


Joku viisas oli älynny rytäkän keskellä käskiä paikalle ammattitaitoostakin lääkintäväkiä. Justihin ku Issakaasen punaanen tuskasta vääristyny pärstä saatihin päivävaloho, alakoo kuulua ujellus ja taivahalta melakoone meteli.  Akkoje pyhätanttujen helamat nous korvihin asti, ku pelastuhelikopteri laskeutu komiasti läheeselle pellollen ja samas kaahass koivukujaa paikallinen ambulanssi pihahan. 



Tämä kaikki jännitys oli kai Ahalaasen emännälle liikaa,  ku rupes rintojansa haromahan, sekä henkiä pahasti haukkoomahan ja rojahti tiarottomana tantereehin. Oli se emännän pumppu jo aikaasemminkin pahasti oireellu. Sitoli viäty usiampahan otteehin jumalatoonta haipakkaa. Sairaalas ei kyllä ollu saatu torettua minkäänlaasta varsinaasta vikaa syrämmen puales. Aina soli kummasti prökeenpyny,  ku komiat lääkintämiähet oli hetken käpäälly. Viimeestänsä sitte soli viroonnu, ku ruaka- tai kaffitalteriikit oli pruvennu käytävällä klapajamahan. Tiaroton isoo naisihiminen oli kyllä karmian näkööstä katteltavaa. Vääristynehen olemukseesa kaas, aiva kualuseen näköösnä se makas kirkkahass päivänvaloss keskellä pihaa.


 Maharottoman vikkelästi ne ambulanssi poijat krapas kaikki tilipehöörit esille ja aloottivat elevytystoimenpitehet. Välines jolla pumpahtahan ilamaa keuhkoohin oli katees, joten piti aloottaa perintehinen puhalluselevyyttely. Toisaalla raahattihin ilikiästi äläjävää Issakaasta lastootettavaksi. Rupesivat sitä änkeemähän helikopterihin, muttei siitä mitään tullu. Se ku peläkää korkeeta paikkoja aiva yhtä vahavalti ku piäniä ahtahia onkalootaki. Pääryttihin sitte ratkaasuhu, että Issakaanen viärähän ambulanssikyyrillä ja Ahalaasen emäntä laitetahan helikopterihin. 


Joku tarkkasilämäänen sivustakattoja kertoo myähemmin, notta aivaku emännällä olis ollu pumppoon ja puhalluste vällis naamallansa mairia iläme, vakavasta tilasta hualimata. Iläme oli ollu  vähä samanlaane , ku silloonki, ku  Halavassa-Hallissa tarjottihi ilamaaset nisukaffit. Kaffien tarjoolia oli huomannu vasta viirennellä kierroksella, notta tua on saanu jo. Ahalaasen emäntä kertoo, nottei se sitten enää haitannu, vaikka tarjoolu lopuuki. Vattassa  oli jo kouraasnsu ilamaanen makia kaffi ja nisu ilikiästi. Paikalta oli ollu suoriuruttava nopiaa kotia, vaikkei oltu viälä keriitty parahimpia juoruja kuullakkaa sillen päivällen.

Issakaasta viätihin jo kauhialla faartilla pillit soiren kylätiätä pitkin. Sora vaan ripaji pellolla pöllistelevien kantturooren persuuksille. Yleesess hötäkäss ja monen ihimisen suasiollisella avustuksella, Ahalaasen emäntäkin saatihin raijattua kulujetusvälineehin. Kirkkahass porottavass auringon paistehes tuli kyllä monelle raavahalle miähelle  kauhia hiki. Rehevä emäntäihiminen sentähän painoo lähelle pariasataa kilua.  Helikopterihin sisähän änkeemis vaihehess silämät alko emännällä jo vähä räpäjämähän ja äläjikin se jotaki. Emännällä oli ilimeesesti maharottoman kovia tuskia, tai kualeman kouristuksissa rimpuuli, arvuuttelivat kattojat. Helikopteri nousi ihimehen vauhrikkaasti, painavasta lastistaasa hualimatta ja suuntas kohti keskusairaalaa. 


Pian sen jäläkehen tapahtuukin sellaanen sunnuntai saarnoossa kerroottava taivahan ihime. Emäntä oli poukahtanu jo seuraavan kylän kohoralla istualleesa. Kaikki kivut ja tuskat oli siinä siunaamassa karonnehet taivahan tuulihin, ei mistää pualelta enää ottanu kipiää. Emäntä arveli, notta niin korkialla oltihin lähellä ittiänsä Luojaa, että varmahan se aikaa sai ihimeparantumisen. Rupes samas vaatimahan notta ny äkkiä alaha, lisäpaino viä nii paljo beesaa, eikä tarvetta lasarettihoitoohin enää ollu. Lääkintämiähet oli kyllä sitä miältä notta mennähä ny perille asti vaa. Heirän oli kuitenki luavutettava, iso emäntä riuhtoo pualelta toiselle, peljättihin lopuks karmaasevaa syäksykierrettä alas.


 Oli  laskeuruttava vilikkahalle valtatiälle. Siälä näky autoosta hölömistyneetä naamoja ja tuli usiampi hätäjarrutus ku härveli laskeutu alaha. Ennenku emäntä pääsi päläkähästä pihalle, oli sen lujettava piäntä pränttiä laposta,  jossa se iha itte kiältääty jatkohoiroosta ja kirjootettava nimi präntin alle. Siinä siunaamas ku ovi avattihin kynä pirahti laattialle ja emäntä ampaasi raikkaasehen ulukoilimahan. Niin nopiaa notta kattojat hämmästelivät, kuinka nuan isoo ihiminen trenkää nii ripiästi liikkuakaa. Emäntä  tryykäs tiälle josoli framilla juuri sopivasti pysähryksiss naapurin isäntä pikku Fiiatiss. Emäntä repääsi sivuoven auki ja ahatautuu sisätiloohin koko kroppasa kaas. Karjaasi jotta ”Aja nopiaa Issakaasen taloolle, siälä ei viälä oo suviseurat loppunehet. Eikä loppukaffia oo eheritty tarjoolla.” Hartahana ihimisenä emäntä toki halus myäs yhyressä juhulaväen kaas hämmästelemähän ja ylistämähän yllättävää parantumistaasa. 


Matkalla emäntä oli niin innoosnansa notta alootti jo veisuhun. Keske virre parahimmaan kohoran, justihi siinä jossa lauletahan korkialta ja kovaa, liika pyhä henki pyrki peräpäästä ulukoilimoohin. Se sai naapurin isännän voimahan pahoon. Epäselevää kyllä oli, jotta oliko se pyhä henki, elevytyspuhallus ,vai maharoton jännitys joka sai aikaan ilikiän purkauksen. Muttei se siinä vaihehes Ahalaasen emäntää juurikaa haitannu, oli niin maharottoman iloonen hengiss säilymisestääsä. 

Komiasti ja vauhrilla kaarrettihin Issakaasen pihaha, Fiiatin perä kraappi maata myären. Pakoputki oli jääny jo heti ensimmääsehen tiän päähän. Ahalaasen emäntä nautti kauhiasti keskipisteenä olostaasa ja kaffin tuaksu oli eetvarttia kaiken tapahtunehen jäläkehen. Emäntä porhalti suaraa päätä kaffijonon ohitte, ensimmääseksi, otti siinä tohkeesnansa kolome paksua siivua nisua ja sokurikaakkuakin pari palaa. 

Useiren kysymysten saattelemana emäntä keinahteli ylypiästi juhulaväen sekahan, muttei pääsny syämisessä alakua pirempähän, ku vattas kurmaasi pahaenteesesti. Välähryksen omaasesti muistuu miälehen , ne likaaset kalasarit jokkoli viäläkin lios Halavan-Hallin reisun jäläkhen. Noli nii iläkiän näkööset nott ei ollu niihi viälä trengänny koskia. Härisnääsä emäntä hairaasi ukkuanasa kynkästä, ”Ny mennähän ja nopiaa, ahanehella taitaa olla taas paskaanen loppu” ei se muuta keriiny sanomahan ku rojahrus tuli. 


Semmoinen tarina tällä kertaa. 
Iloista loppuviikkoa kaikille.
-Valokki-


maanantai 29. elokuuta 2011

Täysikuun hopeisella peilillä


Siinä he istuvat kolme naista, sisarusta. Erilaista naista, kuitenkin niin samanlaista.
Heitä yhdistää vahvana lapsuuden ja suvun siteet, rakkaus samanlaisiin asioihin. 
Rannalle on tultu istumaan jo hyvissä ajoin, onhan täysikuun ilta. 
Viimeiset auringonsäteet kultaavat rantaviivan hiekan, kirkkaaksi nauhaksi. 
Evästä on otettu mukaan, hyväskää, kynttilöitä, rummut ja huilu.
Kamerat odottavat jalustoillaan, linssit sojottaen arveltuun kuun nousu suuntaan.
Musta nokinen kahvipannu ja kuksat kököttävät kivellä.  Pieni tuulenvire on pujahtanut pannun nokasta, nuuskimaan huumaavia aromeja. Nyt se ei löydä tietä ulos, ujeltaa hätäisesti pannussa. Päästämme sen pulasta, nostamalla hieman pannun kantta.



Tuulikin rauhoittuu odottamaan henkeään pidätellen, milloin kuu nousisi. 
Nuotion tuli risahtelee malttamattomana, singoten kipinöitä ilmaan.
Ne tuntuvat kuiskivan tule jo tule! Haluamme nähdä hohtavat kasvosi.
Sisarusten puheen porina ja sanojen runsas tulva taukoavat. 
Kuusien latvat ojentautuvat, neulasissa suhahtaa jokin, sitten on aivan hiljaista.


Kultainen hohde näkyy yllättäen puiden takaa, kuu nousee vauhdilla.
Se ampaisee estradille kauniina, täyteläisenä ja pyöreänä. Aurinko kajastaa vielä vastakkaisella taivaan rannalla, heitellen purppuraisia nauhoja kuun kulkureitille.
  Ilta tummenee, kuu muuttuu hopeiseksi, sen valo tuntuu voimistuvan, valaisten maiseman. Järvi on nyt tyyni kirkas peili, jonka pinnan kuu hopeoi.
Naiset istuvat hopeisella peilillä, hopeisessa astiassa, 
ympärillä hiljaisuus ja valo joka täyttää mielen ja kehon. 
Maailmankaikkeus ja Äiti-maa puhuvat kauniisti.


Ensin rummun kumu on vaimea, harva ja varovainen, voimistuen sitten.  Huilun kirkas, soljuva sävel, kulkee nauhana kumeiden sointujen välissä raikkaana helisten. Sävelet kulkevat rannan hiekalla, puiden neulasilla, hyppivät kiville ja kulkevat lopulta kuun sillalle, nousten iloisina korkealle. Vastakkaiselta rannalta joutsen vastaa säveleen, lähtee laulaen liitämään veden pintaa viistäen. Nousten hieman korkeammalle, kaartaen sitten arvokkaasti takaisin. Sen kirkas puhdas laulu, säestää vielä kauan soittajien musiikkia.


Huomaamatta, ihan salaa, ovat utuiset olennot huojuneet veden pintaa lähemmäs. Uteliaina ne kiemurtelevat kaislojen lomitse, kulkevat hiekan reunaa. 
Nousevat korkeammalle aloittaen sitten hiljaisen huojuvan tanssin.
Ne nousevat ja laskevat,  muuttuvat suuremmiksi, kaartuvat kauniiksi kuvioiksi ja kiemuroiksi. Käyvät hipaisemassa soittajien poskia varovasti. 
Kulkevat ääneti kauemmaksi, etääntyvät,
haipuvat ja katoavat lopulta järven kirkkaaseen peiliin.


Naiset istuvat vielä kauan rannalla, juttelevat iloisina.
Kaikkien sisimmässä kasvaa kirkas rauha, kiitollisuus ja onnellisuus.


Iloa ja rauhaa viikkoonne!
-Valokki-