Rytmejä

Lisää rytmejä, olen niin innostunut nyt näistä videon pätkien tehtailusta. 

Vaikka ne eivät mitään sensaatiomaista ihastusta ehkä saavuta, täällä bogimaailmassa.

Tämä video on nauhoitettu hauskalta syysretkeltämme Björköbyn Svedjehamnin satamaan,
 jossa vietimme muutaman ratki riemukkaan päivän kalastajamökissä.

Rummuttelimme iltaisin toistemme iloksi ja kyläläisten kauhuksi.

Valjakkokoiratkin alkoivat ulvomaan kuin sudet, miksiköhän?

VAROITUS!

Seuraava materiaali saattaa laukaista virheallergikolle, anafylaktisen shokin.

Josta emme ota vastuuta.

 Löysin noin kymmenennen katselukerran jälkeen
videon teksteistä virheen.
Ihan lopussa pitäisi lukea Tuuli hyytävä, Maa multava,
mutta selä lukeepi muttava. Harmillista , en saa sitä pois.

 Tässä kolme hurahtanutta akkaa,

jotka sekoittelee elämän pakkaa.

Otamme ilon irti yhteisestä ajasta, että jaksaisimme arjen kaikkine

mustine pilkkuineen.

 Nämä asut Valoru sisko

ompeli 50 v syntymäpäiviäni varten, jotka olivat keskiaika/fantasia teemaiset.

Iloista ja rytmikästä loppuviikkoa

-Valokki-

Tulenkehrän kodassa

Soittaa voi vaikka ei olisi koskaan aiemmin soittanut,

tai käynyt soittotunneilla.

Kehärumpu on helppo lyömäsoitin, jolla pääsee mukavasti alkuun.

Huilu on jo hieman vaikeampi Valoru taitaa sen salat.

Tulenkehrän kodassa nuotio rätisee ja kipinät kohoavat

kodan kattoa kohden.

Tässä muutama video, jotka luriteltu ihan extempore, omaksi iloksi.

Itsestään voi löytää ihan uusia puolia, kun antaa vain mennä.

Liika kontrolli ja tiettyjen sääntöjen noudattaminen tukahduttavat luovuuden.

Nuoteista emme välitä, sävelet tempaamme tuulesta ja nuotion loimusta.

 

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kokeilin tehdä videoita you tubeen,

niissä on toivomisen varaa ja muutama painovirhe paholainen.

Eipä haitannee.

Siitä vain kaikki rummuttelemaan, tanssimaan ja

ilakoimaan.

-Valokki-

Metsässä

Valkoinen lumi verhoaa maiseman pehmeäksi. Puun oksat

painuvat alas muodostaen holvikaaria ja pieniä onkaloita,

puiden juurille ja mättäiden koloihin.

Maisema näyttää akkiä katsottuna elottomalta. Sitä 

se ei ole. Lumikaupungissa on paljon asukkeja. Sen  paljastavat

pienet polut hangessa, jotka ovat täynnä pieniä jälkiä.

Istun tovin vanhalla kannolla, vain katsellen ja kuunnellen hiljaa.

Tuokion kuluttua piipitys ja tirskahtelu täyttävät ilman.

Kuusitiaiset ja talitiaiset, sekä sinitiaiset pyrähtelevät oksistoissa.

 Syksyllä viimeisellä käynnillä mökillä, rahasimme

sisareni kanssa ison vanhan kanojen ruokinta automaatin 

puiden juurelle. Maastoutimme sen kuusen oksilla ja täytimme

ääriään myöten kauran jyvillä. Lumi on naamioinut ruokintapaikkaa lisää.

 Se on nyt hyvin piilossa. Onneksi linnut ovat kuitenkin löytäneet sen.

Kuusitiaiset ovat rohkeimpia, ne eivät välitä kannolla istuvasta

punapipoisesta kummajaisesta. Ne nakuttelevat nokillaan 

nopsaan tahtiin jyvän toisensa jälkeen.

Pitkästynyt tuuli joka on vaellellut yksin talvisessa metsässä

monet kuukaudet, ilahtuu vanhan tuttunsa tapaamisesta.

Tuuli riehaantuu ja heittää lunta oksalta paljaaseen niskaani.

Se villiintyy vallan kiljaisustani ja paiskaisee vielä

ison tollon lunta silmälasieni väliin.

-Joo joo tiedetään,

että täällä tylsää aikaa vietetään.

Silti ei ole kiva että heitetään,

kylmää lunta näin,

ihan pläsiä päin,

hihkaisen

ja lunta takaisin viskaisen.

Raikasta kevätalven viikkoa kaikille

-Valokki-

Tarina jatkaa kulkuaan blogistaniassa

Tarinan aloitti Usva blogissaan 04.01.2012 tarinan alkuun pääset TÄSTÄ

Tarinaa ovat kirjoittaneet aiemmin Usva,  Aina, Kiirepakolainen, Lastu ja sen mies, Aimarii,
Kaanon, Sirokko, Simpukka, Famu falsetissa, Mayo, Ari, Pitsit sekaisin ja

ennen minua Mustaleski

Tässä nyt Valokin osuus

Ikään kuin sumun takaa  -Voitteko huonosti ? Nainen toistaa kysymyksensä kaksi kertaa.
Soittorasian sävel lainehtii, etääntyy ja voimistuu jälleen.  Soperrellen jotain istahdan lähimpään nojatuoliin, jonka vanhat jouset vingahtavat tuskaisesti painoni alla. Osaan vain tuijottaa soittorasiaa ja samalla mieleeni syöksyy äkkiä hatara muistikuva. Kirkas aurinko leikkii sitruunapuiden lomassa. Juoksen kädet ojennettuna tummahiuksista miestä kohden huutaen jotain.
Mies nostaa minut syliinsä ja heilauttaa ylös käsiensä varaan. Hänen kasvonsa ovat utuiset.
Huone keinuu silmissäni, kuin minut olisi juuri heitetty ilmaan. Kuulen ääneni sanovan:

 – Ikävä kyllä en voi myydä tätä soittorasiaa, koska se on nyt rikki. Se kuului isälleni ja sitä ennen hänen isälleen. Rasia on kulkenut suvussa satojen vuosien ajan. En voisi myydä sitä, vaikka se olisi ehjä. Ihmettelin samalla mielessäni, mikä kumma saa minut puhumaan tällaisia? Eihän se pitänyt paikkaansa. Vai pitikö sittenkin?

Rasian musiikki on vaiennut. Se lepää surullisena lattialla, puolittain kyljellään. Kansi on rasian vieressä kahtena kappaleena. Kuulen kärsimättömän rykäisyn ja kopisevien korkojen lähestyvän. Nainen keinahtelee eteeni. Voimakas hajuveden tuoksu syöksyy sumuiseen mieleeni.
 – Onko teillä muita soittorasioita esitellä minulle? Päässäni suhisee vielä oudosti, mutta ryhdistäydyn ja nousen vaivalloisesti. Vapisevin käsin nostan soittorasian lattialta. Laitan sen varovasti pöydän laatikkoon rikkoutuneen kannen kanssa. Samalla yritän saada ääneni kuulostamaan asialliselta ja huolettomalta.
– Meillä on kyllä täällä muutama ranskalaistyylinen soittorasia. Niissä on viehättävät vanhat sävelmät. Nainen hypistelee soittorasioita suu supussa. Kun hän aukaisee toisen niistä, hieman tyytymätön ilme naisen kasvoilla kirkastuu.  Rasia on koristeltu sisältä yleellisesti ja korviin kantautuu kevyt hienostunut barokkisävel.
 – Oi tämä se on! nainen hihkaisee iloisena.

Saan myytyä rasian naiselle huomattavalla hinnalla. Hän on siihen niin ihastunut, että pitää hintaa erittäin kohtuullisena. En haluaisi luopua rasiasta, mutta minun on päästävä naisesta mahdollisimman nopeasti eroon.  Pelkään, että en pysty pitämään itseäni asiallisena hetkeäkään kauemmin. Tunnen helpotusta kun nainen viimein poistuu puodista keinuvin lantein korot kopisten. Oven kello kilahtaa ja tulee hiljaista. Lysähdän takaisin nojatuoliin voimattomana ja yritän saada ajatuksiani jonkinlaiseen järkevään järjestykseen. Manaan mielessäni Kaartoa, joka on loukannut itsensä. Päätän marssia heti liikkeen suljettuani hänen luokseen. Laittaisin miehen laulamaan tietämänsä jokaista yksityiskohtaa myöten.

Päivän aikana liikkeeseen putkahtaa asiakas toisensa jälkeen, jotka kylläkin vain katselevat tavaroita. Enempää kauppoja ei synny, olen siitä kumman helpottunut. Aika kuluu siivillä, minulla ei ole tilaisuutta pohtia mieltäni askarruttavia asioita. Ennen kuin huomaankaan kellot naksahtavat neljä. Sullon unisen, vastaan haraavan Tupsun koriini ja lähes juoksen autolle. Tupsu on köllöttänyt koko päivän pienenä keränä antiikkisohvan nurkassa. Välillä se on käynyt muutaman kerran laiskasti venytellen katselemassa ikkunalaudalta kadun vilinää.  Nyt se mouruaa ilmoille kuuluvan vastalauseen hytisevään kylmään kyytiin. Pian se kuitenkin rauhoittuu ja rullaa itsensä mukavasti kippuraan korin pohjalle.

Ohjaan pienen autoni sivuluisulla Kaarron pihaan. Kuulen ilkeän raapaisun auton kyljessä, mutta en kiinnitä siihen nyt sen enempää huomiota. Talon ikkunat ovat pimeinä, juoksen silti ovelle ja painan pontevasti ovikelloa. Kuuntelen ja painan toisenkin kerran. Odotan kuuluuko askeleita. Ei mitään, ei sitten mitään. Mihin ihmeeseen Kaarto on hävinnyt? Onko hän loukannut itsensä niin pahasti, että on joutunut sairaalaan? Mietin kuumeisesti, mitä teen seuraavaksi. Tulen siihen tulokseen, että ehkä poliisiasemalla tiedetään jotain Kaarrosta. Saan auton käännettyä pienessä pihassa. Juuri kun olen ajamassa takaisin kadulle, näen auton kaartavan Amalian talon pihasta kadulle. Auto näyttää ihan samanlaiselta kuin Kaarron lähettämällä konstaapelilla. Valokiilan osuessa kuljettajaan näen selvästi arpeutuneet kasvot. Auto sujahtaa edestäni.  Hidastamatta vauhtia se katoaa mutkan taakse hurjalla nopeudella. Ihmettelen mielessäni miksei mies pysähtynyt? Täytyihän hänen nähdä minut.

Ajan poliisiasemalle, mutta siellä kysymyksiini Kaarrosta suhtaudutaan huvittuneesti. Nuorempi konstaapeli sanoo, että jos tunnen todella Kaarron, tiedän varmasti hänen lähteneen matkoille kolmeksi viikoksi. Kolmeksi viikoksi! kiljun mielessäni. Mitä ihmettä? Eihän sellaisesta ollut eilen mitään puhetta.
 -No entäs  Kaarron lähettämä apulainen? Se arpikasvoinen konstaapelin tomppeli. Saisinko puhua hänen kanssaan? Tunnen kuinka kiukku ja pettymys nostattavat kyyneleitä silmäkulmiini.
- Meidän poliisiasemalla ei  ole ketään arpikasvoista konstaapelia,  vastaa lähin poliisimies. Kaikki huoneessa olevat miehet tuijottavat minua kiinnostuneen näköisenä. Mutisen jotain epäselvää ja kerron palaavani asiaan myöhemmin. Palaan autoon. Päässäni jyskyttää ilkeästi. Tämä juttu on nyt mennyt perin oudoksi, tuumin ja starttaan auton. Olen jo aikeissa lähteä Amalian talolle, mutta päätänkin palata antiikkiliikkeeseen hakemaan soittorasian ennen kuin sekin katoaisi.

 Liikkeen oven tiuku  kilahtaa, vaikka yritän aukaista oven mahdollisimman varoen. Kellot tikittävät seinillä kilpaa. Vanhojen tavaroiden tuoksu tuntuu mukavan rauhoittavalta. Kävelen pöydän ääreen ja aukaisen laatikon varovasti. Huokaisen huojentuneena, kun näen soittorasian olevan tallella. Nostan sen varovaisesti pöydälle harmitellen mielessäni rasian kannen särkymistä. Painan vipua joka on pitänyt kantta kiinni rasiassa, musiikki tulvahtaa huoneessa. Otan kannen kappaleet käsiini tarkastellakseni niitä.  Jotain tipahtaa kannen välissä olleesta pienestä lokerosta. Valokuva sekä paperinpalanen, joka putoaa lattialle. Jähmetyn kun katson valokuvaa. Valokuvassa istuu mies pieni kiharatukkainen tyttö sylissään. Heidän takanaan kuvassa raksuttavat Amalian seinäkellot. Kuvan miehen kasvot, muistuttavat kovasti omiani. 

Kun ojennan käteni poimiakseni paperin lattialta, huoneessa kulkee jäätävä tuulahdus. Viileä ilmavirta hivelee paljaan käteni ihoa saaden ihokarvat nousemaan pystyyn. Liikkeen ikkunaan ilmestyy ääneti huuruisia kuvioita peittäen lähes koko ikkunalasin. Tunnen hienoista huimausta. Kellojen tikitys, sekä soittorasian sointi tuntuvat voimistuvan ja ne suorastaan jyskyttävät päässäni. Samalla kuulen sahaavan karhean äänen, sellaisen joka syntyy laahaavista askeleista. Joku hengittää raskaasti huoneessa ja kuulen vaimean kuiskauksen:

 – Rosemaryy.. takaa vuosien…salaisuuksien… lupauksien. Ääni häipyy välillä ja kuulen sanoista vain osan.
Kaappaan paperin sormieni väliin ja rypistän sen nyrkkiini. Valokuvan sujautan puseroni taskuun kääntyen salamana äänen suuntaan. Juuri nähtävissä oleva varjo häilähtää silmäkulmassani, kun olen kääntymässä.
 – Onko täällä joku!? kiljaisen kimeästi.

Seuraavaksi tarinaa jatkaa Isopeikko, joka on luvannut

laittaa tarinaan hieman Peikkomaustetta. Peikko ampaisi jo eilen

etsimään metsästä oikein tulista maustetta.

Ole hyvä Peikko ja kiitos kun lupauduit jatkamaan.

-Valokki-

Tiukuista helinää

Maisema on pysähtynyt, kylmä ja kohmeinen yön jälkeen. 

Seison keskellä pehmeää valkoisuutta.  Katson

kuinka valo juoksee metsän takaa, se lisääntyy ja valtaa maisemaa.

Jostain kiirii pieni tuskin korvin kuultava sävel. 

Kristallinen, sininen ja hohtavan valkoinen helinä kimpoilee oksistoissa.

Tiukuinen kirpeä kilinä täyttää ilman.

Aurinko leikkii kiteissä se juoksee varjoihin ja täyttää ne valolla. Kultainen hohde 

värjää maiseman. Lämpimän ja kylmän sävyt sekoittuvat kauniiksi sinfoniaksi.

 Kauan odottamani valo juoksee mieleeni, täyttää sen ja tekee minut iloiseksi.

Tunnen olevani voimakkampi ja paljon vahvempi palatessani sisälle.

Lämpöisessä tuvassa roihuaa takkavalkea kaakeliuunissa.

Puen harmaat paksut villasukat jalkoihin ja  keitän minttuteetä.

Katselen ikkunasta kuinka pienet linnut pörröttävät höyheniään seljan oksilla.

Ne ytittävät istua aurinkoruudulla, siinä kohtaa jossa on lämpimämpää.

 Voisin käydä keräämässä pienet palleroiset koriin, pehmoisen villashaalin päälle.

Veisin ne takkavalkean viereen. Voisimme syödä yhdessä auringonkukan siemeniä ja pähkinöitä.

Puhelisimme keväästä, lämpöisistä tuulista ja vihreistä keinuvista lehtipuista.

Ne voisivat jäädä kylmimmäksi ajaksi sisälle, kunhan eivät kakkisi joka paikkaan.

Varoittaisin niitä lentämästä ikkunalaseihin ja pitämästä yletöntä metelöintiä.

Saisivat jäädä vaikka kevääseen asti.

-Valokki-

Näpertelyä

Vaikka käsillä tekeminen onkin hidasta ja kivuliasta, en aio antaa periksi.

Näpertelin rautalangasta ja helmistä koristesydämiä.

Keksin myös konjakkipullojen

 suoja metallipurkeille uuden elämän.

Valkoista maalia, suihkepullosta pintaan. Vähän pellavan väristä pitsiä ja sopivaa tekstiä,

sekä suloiset enkelin kuvat.

Purkit olivat ensimmäinen kokeiluni decoubage lakan kanssa,

 siirrettävät kuvat jäivät hieman ryppyisiksi ja niistä

meinasi levitä väri muualle purkkeihin.

En ole kuitenkaan niin turhan tarkka.

Näyttävät oikein kivalta keittiön avohyllyssä.

Iloista viikkoa kaikille

-Valokki-

Aamu

Tumma yön vaate aamunkajon kasvoilla haalenee,

muuttuu hiljaa purppura ornamentiksi.

Violetti nauha otsallaan aamu ottaa uuden päivän vastaan.

Jossain hohtava kastepisara, kirpaisevan raikas,

sukeltaa puun oksalta upottaven veden syliin.

Pilvien valkoinen pitsi, peittää pian taivaan sinisyyttä.

Eilisen hämärä, harmaa surumielisyys,

enää vain pienenä pistona muistin tallennusnauhalla.

Luonnon sävel kulkee tajunnassa, puhdistaa, parantaa.

Alkava päivä kirjailee hentoja niteitä, monta erilaista versiota.

Voin niistä valita millainen päivästä tulee.

 Kaikille purppura ornamentin suloista päivää !

-Valokki-

Ajan heijastumat

Ennen kuin astun uuteen, käännän katseeni hekeksi taaksepäin.

Katselen, muistelen, tarkistelen kulunutta vuotta.

Kuluneen ajan heijastumat, tiivistyvät kirkkaiksi palloiksi,

poimin niitä yhden kerralla käsiini.

Iloiset hetket haluaisin kerätä itselleni.

Surullisten pallojen voisin antaa pomppia kauas,

etäälle minusta.

Katselen silti suruja ja epämielyttäviä asioita sisältäviä palloja.

 Ne ovat sameita ja kylmäävät sormiani.

Otan niitä rohkeasti käteeni, katson niiden läpi ja

näen vaikeuksien mukanaan tuomat kokemukset.

En elä niitä uudelleen, enkä jää niihin kiinni,

vaan päästän ne leijumaan käsistäni.

Ne muuttuvat keveiksi ja hiipuvat hiljaa pois.

Odotan, että ymmärtäisin niiden tarkoituksen.

Kerään iloa ja hyvää mieltä sisältäviä ajan palloja.

Ne ovat kirkkaita ja kauniita, lämmittävät käsiä,

saavat sisimmän laulamaan iloista säveltä.

Päästän kuitenkin nekin varoen leijumaan pois.

Iloinen sävel jää silti luokseni, muutama tumma

sointi juoksee hetkellisesti sävelessä, sotkematta 

 kokonaista laulua jota haluan seurata.

Toivon, että eteenpäin lähettämäni iloiset pallot,

pomppisivat luoksesi, tuoden mukanaan

hyviä ja onnellisia hetkiä Uuteen Vuoteesi!

-Valokki-

Hyvää Joulua !

Joulu on hiipinyt pimeästä, vesisateen seasta huoneisiin ja mieleen, ihan huomaamatta.

Toivon teille kaikille Hyvää ja Iloista Joulua!

-Valokki-

Ajatuksen reunalla

 Raskaat pilvet liikkuvat hiljaa, liukuen alhaalla maisemassa.

Ne eivät päästä valloilleen sisällään piilevää vesimassaa.

Harmaus ja hiljaisuus ympäröivät minut.

Näkymätön salaperäisyys verhoaa sisälleen jotain, mitä en voi nähdä.

Istun ajatuksen reunalla, vieraassa maisemassa, enkä saa ajatuksesta kiinni.

Olen niin reunalla, että lipsahdan ajattelemattomuuteen.

Kun putoan, toivon että ajatelemattomuuteni olisi hyväntahtoista

ja harmitonta, eikä loukkaisi ketään.

Mielen nurkassa kyyhöttää orpona myös, muutama positiivinen ajatus.
Ne eivät pääse eteenpäin, koska negatiiviset ajatukset
ovat niiden edessä, isoina ja vahvoina.
 Vartija kertoo, että jokaista negatiivista
ajatusta varten minun olisi lausuttava
kuusi positiivista ajatusta ilmoille,
tai ainakin ajateltava niitä tiiviisti ja ahkerasti.
Posiitiiviset ajatukset mitätöivät ja hävittävät
lopulta kokonaan negatiivisuuden ja pahat ajatukset.

Positiivisuuden eteen on kuitenkin tehtävä lujasti töitä,
negatiivisuus kasvaa ihan itsestään.
Annan ajatusten vartijalle joululomaa,
olen itse hetken ihan ajattelematon.
Jos ajattelenkin, niin vain pieniä, kivoja, iloisia ja turvallisia asioita.

Positiivisia ajatuksia kaikille
-Valokki-

Tarinanpunoja ja ajatussolmu

Tarinanpunoja istuu pöytänsä ääressä, katselee pimeään iltaan,

varjot leikkivät ikkunaruudulla.  Tarinanpunoja on surullinen,

 eikä haluaisi mennnä tarinaan, koska pelkää senkin olevan murheellinen,

kuten olonsakin.

Hänestä tulisi vain surullistakin surullisempi, mutta tarina ei anna periksi.

Kynä kuljettaa tarinaa, vai tarina kynää. Mistä se tulee?

Mikä sitä tuo? Taika tarttuu sormiin, kuljettaa

tarinanpunojaa satuun. Eteen tulee kuitenkin

ajatussolmu, se kököttää keskellä tarinapolkua,

 se on iso ja monimutkainen. Punoja ei pääse sen ohitse,

vaan joutuu kiertämään kehää. Lopulta hän turhautuu ja heittää kynän pois,

haroo hiuksiaan ja mutisee. Tarina-ajatukset näkyvät ihan solmun takana.

Punoja näkee nyt jonkun muunkin, kulkemassa samassa tarinassa. 

Kuka on eksynyt samaan tarinaan?, se on harvinaista, mutta ei mahdotonta.

On olemassa yhteisiä tarinasieluja, jotka elävät tietämättään

samaa tarinaelämää. Elämäänsä he elävät erillisinä,

 mutta heillä on yhteinen tarinamaailmansa.

Taika tarttuu uudelleen tarinanpunojana hihaan, 

kuljettaa taitavasti solmun ohitse, juoksuttaa juonta.

Punoja kutoo innoissaan koukeroita, nivoo monta ajatusta samaan nippuun.

 Hän pudottaa muutaman ajatuksen pois, karsii, poimii yhden sivuun heitetyn,

pienen, suloisen ajatuksen takaisin tarinaan. Se näyttää niin onnettomalta,

muiden hujan hajan makoilevien, laiskojen ajatusten joukossa.

Tarinanpunoja huomaa, että nykii saman tarinan reunaa, tarinassa olevan

toisen punojana kanssa. Kumpikin nykii suuntaansa ja tarina

on mennä pilalle, levitä, venyä ja revetä. Onneksi tarina

on sitkeä ja niin iso, että siitä riittää kumpaisellekin.

Lopulta, hyvässä sovussa, punojat lähtevät juoksuttamaan juonta omaan suuntaansa.

Vaikka kirjoittavatkin samoilla kirjaimia, he kulkevat nyt omassa

tarinassaan, lupasivat käydä vieraisilla

toistensa tarinoissa, koska he pitävät toisistaan.

 Tulikohan tästä tarinasoppa mausteinen,

maukas ja hyvän makuinen.?

Jään nyt joksikin aikaa tarinaan, sellaiseen virkistävään ja mukavaan.

Siinä tarinassa voisi olla iloista naurua, paljon raitista ilmaa, liikuntaa,

uusia ihmisiä, innostusta ja hyvää ruokaa.

Palaan muutamien viikkojen kuluttua.

Ps. jos tarinassani on internet yhteys, saatan käväistä välillä tarinan

ulkopuolella, teitä tapaamassa.

-Valokki-

Kiitollisuutta

Maisema elää hiljaa, tuuli kulkee varoen, kuiskauksina,

puiden alastomilla oksilla.

Istun rannalla itseni kanssa.

Kysyn mitä minulle kuuluu tänään?

 Tuuli kiertyy heinän korteen,

taivuttelee ja ravistelee sitä hetkisen.

Aallot puhuvat vain lempeitä asioita, rupattelevat kotoisasti.

Suljen silmäni, leijun, aalloilla lailla keijun.

 Haluan jäädä tähän hetkeen, lempeään ajan keinuun,

 joka heijaa verkkaisesti, 

olemassaolon ja elämän kehässä.

Hiljainen rauha täyttää mielen,

tuo sisimpään kiitollisuuden,

kaikesta tästä.

 Rauhallista ja lempeää viikkoa!

-Valokki-

Kuka minä olen? ja Olen oma itseni haaste

Sain Runotalon Sarilta, Kuka minä olen ja Olen oma itseni haasteen. Sain myös Aikatherinelta haasteen, jossa saan kertoa kolmesta itselleni tärkeästä asiasta. Päätin yhdistää haasteet. Kiitos vielä Sarille ja Aikatherinelle, olen saanut paljon iloa blogeistanne. Ajatuksia ja pohdintaa, sekä riemun pilkahduksia elämään. Blogit ovat myös turvasatamia, jonne voi pujahtaa hiljentymään ja
nauttimaan sanojen ja ajatusten voimasta.Yritän tähän haastevastukseen saada jotain uuttakin itsestäni, jota en ole aiemmin kertonut.

Keski-Suomessa 60-luvun kynnyksellä, tulin maailmaan pienessä punaisessa mökissä. Perheemme neljänneksi lapseksi. Järven laineilla kimalteli kesän aurinko ja ilman täytti pääskysten lento.

Tämän olen kyllä kertonut aiemminkin

Mitäs muuta, no lapsena minulla oli kalju pää ja kauan. Isosiskoni oli vallan huolissaan,

epäili mahtaako tuolle kuulapäälle tulla tukkaa ollenkaan. Tuli sitä aikanaan. Pelkäsin pienenä pinkkupäitä ja rumeluksia (luurankoja ja mörköjä). Elin sadun maailmassa, olin ihan varma, että lähimetsässä isossa kivessä oli ovi tonttujen ja keijujen maailmaan. Vaikka olin "kiltti" lapsi, pamautin naapurin poikaa kivellä otsaan. Kun hän haukkui ystävääni läskiksi.

Minulla oli mielestäni "töpselikärsän" mallinen nenä, sieraimet sojottivat taivasta kohti.
Kuljin monta aikaa vetäen nenääni käsin alaspäin, ei se auttanut :( Katselin peilillä sivuprofiiliani joka, oli mielestäni perin outo. Lapsi parka, "töpselikärsäni" oli tulevista murheistani pienimpiä.

Rakkaimmat ja tärkeimmät asiat maailmassani tänään ovat,perheeni,  kolme lastani,  neljä lastenlastani, kolme sisartani ja äitini. Sisareni ovat rakkaimpia ystäviäni, joiden kanssa saan olla ihan oma itseni. Saan heiltä myös valtavan paljon tukea ja voimme jakaa ilomme joita on paljon, sekä murheemmekin.
Luonto on erittäin tärkeä, se on ystäväni, iloni ja terapeuttini. Kun kuljen luonnossa, en ole milloinkaan yksin.Vierelläni henkii näkyvän lisäksi näkymätön maailma.Valokuvatessani, yritän välittää kaikille pienen osan ihmeellisestä maapallostamme.Toivon, että ihmiset voisivat nähdä kuvieni kautta,
pieniä arvokkaita luonnon ihmeitä joita tulisi suojella ja vaalia. Sadun, sekä mystiikan maailmat kiehtovat, unien maailmoista puhumattakaan.Satujen, tarinoiden ja runojen kautta pääsen jännittäviin seikkailuihin,joihin haluaisin tempaista lukijanikin mukaan. Haaveena on ehkä joskus saada julkaistua jotain.

Rakastan myös kotiani ja kotoilua. Kauniit asiat ja esineet ilahduttavat esteetikon silmiäni, sisustan mielelläni, mutta kierrättäen. Olen hurahatanut hiljattain myös kokkailuun ja leipomiseen." Hellin" perhettäni kaikenlaisin uusin ruokakokeiluin, sekä jälkiruuin ja leipomuksin. Luulin aiemmin, etten pidä ruonalaitosta, mutta se oli kiireen luomaa harhaa. Aina ruokakokeilut eivät ole iloisia yllätyksiä, mutta yritystä riittää. Uskaltaisitko sinä maistaa?

Olen ollut nivelreuman vuoksi sairauslomalla lähes vuoden. Nyt olen kuntoutustuella /työkyvyttömyyseläkkeellä toistaiseksi.Tulevaisuuteni työelämässä on täysin avoinna. Mahdollista on, että en ehkä kykene enää tekemään työtä, mutta en murehdi sitä. Pääasia on, että elämä tuntuu siedettävältä ja mukavaltakin, edes ajoittain. Luotan siihen, että kaikki järjestyy, niinkuin on tarkoitus.

Nuorena minulla oli hyvä itsetunto ja uskoin kaiken olevan mahdollista. Olen ollut hetkessä eläjä, innostuja uusien asioiden kokeilija. Aiemmin uskoin, jos olen hyvä, ystävällinen ja kiltti,

myös minua kohdellaan hyvin. Elämä on opettanut raakalla kädellä, ettei niin aina ole. Olen kohdannut paljon julmuutta ja väkivaltaa, joka on kohdistunut sekä mieleeni, että kehooni piinaavan pitkiä aikoja.

Olen ollut katkera, masentunut ja vihainen. Olen itkenyt niin paljon, ettei itkua lopulta enää tullut, enkä halunnut enää elää. Olin ihan tyhjä, tyhjä uuden kasvun tulla.

Kaikki vastoinkäymiset ja tuska, ovat kasvattaneet minua omaksi itsekseni.Vaikka suru ja paha mieli, ovat jättäneet varjon sisimpääni, ne ovat tehneet myös minut vahvemmaksi ja ymmärtäväisemmäski.

Ilman menneisyyttäni, en tänään olisi minä, tällaisena. En anna katkeruuden, tai vihan asua sisimmässäni, koska se tekee sairaaksi. Lähettämällä ystävällisyyttä ja rakkautta eteenpäin, se kiertää lopulta luokseni moninkertaisena.Olen onnellinen hetkestä, pienistä asioista, elämästä. Olen onnellinen omituisesta luonteestani ja taidosta nauraa itselleni, sekä nähdä asioiden positiiviset ja koomiset puolet. Olen kiitollinen myös taidostani antaa anteeksi ja sellaisesta ymmärtämyksestä jota en aiemmin osannut. Lapsenmieleni, sadunmaailman ja uskoni hyvyyteen olen säilyttänyt.Olen löytänyt voimia, joita en ennen tiennyt olevan olemassa.

Mutta, Kuka minä olen? Jostain sisimmästä on vastaus muotoutumassa, se muuttuu,

se elää ja selkeytyy. Seuraavassa hetkessä hämärtyy, muuttuu epäselväksi, jatkaen sitten kasvuaan.

Minuksi, omaksi itseksi, kokonaiseksi ihmiseksi. Ehjäksi kokonaiseksi. Tulenko valmiiksi?Saanko vastauksen, siihen kuka minä olen? Tässä elämässä.

-Valokki-

Vaikeaa on jälleen valita kenelle haasteen lähettäisin.
mutta lähetän haasteen eteenpäin
tietenkin sisarilleni Kaarnikalle,
Valorulle ja
Seijamarjatalle,
sekä Kikille ja
Mantelille,
jotka ovat lämminsydämisiä ja
ihani blogiystäviä.

Iloista viikonloppua kaikille!

Dance of the Vampires / Vampyyrien tanssi

Hiuksia nostattavan upea musikaalielämys

Seinäjoen kaupunginteatterissa.

Taidokkaat mahtavat lavasteet ja upea musiikki olivat huikea kokemus.

Jännitystäkin riitti, verellä tai kauhulla ei mässäilty,

vaan musikaali keskittyi taidokkaaseen esiintymiseen,

upeaa tanssia, sekä laulua. Pidin tästä valtavan paljon,

uusintaesityksen liput ja pian, sillä kaikkea ei ehtinyt millään nähdä.

http://www.seinajoenkaupunginteatteri.fi/vampyyrit

http://www.seinajoenkaupunginteatteri.fi/kuvia_esityksista#DanceOfTheVampiresEsityskuvia/1

Kannattaa käydä ehdottomasti katsomassa.

Hauskaa viikkoa kaikille!

-Valokki-

Väsyttää !!

Olen ollut varmasti karhu entisessä elämässäni. Nyt olisi aika heittää

pihkanappi pyllyyn ja kömpiä talvipesään. Lämpimään ja hämärään hiljaisuuteen, käpertyä kipparaan ja vaipua horrokseen.Väsyttää, väsyttää ja taas väsyttää. Kellistyn tämän tästä sohvan nurkkaan,

lattialle. Nojatuoliin ja mihin milloinkin. Olen hajamielinen ja hajanainen, en osaa oikein tarttua mihinkään. Aloitan sitä ja tätä, sekä toista oikein valmista ei tule.

Voisin matkata unieni maailmassa, koko talven. Nähdä ihania ja ihmeellisiä asioita. Olla ihan huolia ja kipuja vailla. Velvollisuudet eivät yltäisi sinne, nykimää hihasta ja kitisemään syyllisyyttä korviini. Uisin unieni ystävän saukon kanssa, kirkkaissa puroissa, joissa vesi helisi kristallisina raikkaina helminä.Istuisimme välillä rannan kiville vaihtamaan ajatuksia, meillä olisi varmasti jotain opittavaa toisiltamme.

Unieni maailmassa, jos niin haluaisin olisi aina kesä ja lämmin. Lempeä tuuli kuivattaisi turkkimme ja tukkamme tuota pikaa.Ympärillämme olisi paljon valoa ja linnunlaulua. Puron reunat pursuisivat kukkia, joissa satumaisen kauniit perhoset lepuuttelisivat siipiään ja nauttisivat makoisaa mettä.  

Unieni maailmassa voisin olla myös itse saukko, se olisi kätevämpää, silloin kun tahtoisin ystäväni kanssa pidemmille uinti ja sukellusretkille. Sukeltaisimm notkeasti syvälle, purosta johtavaan onkaloon joka veisi meidät toiseen maailmaan. Kalojen ja veden valtakuntaan. Voisin vaihtaa ajatuksia meren asukkien kanssa, kunhan oppisin puhumaan saukkojen kieltä, veden alla se on varmasti vielä vaikeampaa.

Unieni maailmassa olisi paljon rakkautta, lempeyttä ja hyväksyntää. Sieltä puuttuisi kokonaan ilkeys ja itsekeskeisyys, sekä oman edun tavoittelu. Ihmiset jotka ottaisin unimaailmaan mukaan, oppisivat pian

ettei vahingoittavien lausahdusten tai edes ajatusten viljeleminen onnistu. Ne kaikki vain kuivaisivat rusinoiksi jotka rapisisivat pieniin laatikoihin, joita näkyy runsaasti unimaailman polkujen varrella.

Niistä voi napsia suunsa makeaksi, jos makean nälkä yllätää. Niissä ei enää maistu lainkan ilkeyden tai katkeruuden kitkeryys.

Unimaailmastani puuttuisi täysin myös, brändit, trendit ja tuotteistaminen.Tulosvastuu, vastuualueet ja kiire. Niillä ei ole sinne mitään asiaa. Sieltä puuttuisi myös, pelko, väkivalta ja egoismi.

Saasteet, sodat ja narsismi.

Olen kuitenkin ajatellut, että omalta osaltani rakennan unimaailmani todellisuutta, todellisuuteeni. Pienin teoin ja sanoin, se rakentuu hiljaa, mutta kasvaa ja vahvistuu. Todellisuuteeni otan mielelläni

mukaan pienien hyvien tekojen ihmisiä. Yhdessä maailmastamme tulee kaunis ja hyvä.

 

Unimaailmassani voisin kyllä kysyä karhulta sitä pihkanappi temppua. Se olisi kätevä, kun ylensyönti ja turhan napostelu jää päälle.Voisi nakata napin pemppuun ja olla muutaman kuukauden syömäti,

vaikka ei talviunille vaipuisikaan. Ei taida onnistua, uskon, että karhulta on jo kysytty asiaa, eikä se vastaa. Ainakin se tyyppi on varmasti kysynyt, joka alkoi kehitellä vatsalaukkujen pienennys leikkauksia ja panta kuristuksia. Varmasti myös muutama laihdutusbisnes myyntitykki on yrittänyt 

urkkia tietoja, onnistumatta. Joten jätän karhun pihkanapin rauhaan ja yritän syödä vähemmän ja terveellisemmin.

Toivon kaikille ystävällisyyttä ja rakkautta, sekä lempeitä unimaailmoja!

-Valokki-

Onnea uudelle mammulle !

Valoru! Tervetuloa hurahtaneiden mammujen ja mummien kerhoon :)

Onnea myös vanhemmille ja paapulle!

http://www.youtube.com/watch?v=GD1UlFfFQwc&feature=colike

Värikimara

Unisin silmin astelin lauantai aamulla keittiöön,

tiesin heti, että tästä tulisi hyvä päivä.

Aurinko otti minut lempeästi vastaan.

Nyt äkkiä ulkosalle.

Luonto antoi minulle kirkkaan värikimaran.

Joka jäi raikkaana kuplimaan sisimpääni,

tuoden hyvää oloa ja voimaa. Sanoja ei nyt löydy vain värien virtaa.

Haluan tarjota siitä osan teillekkin.

Olkaa hyvä.

 

Voimaa viikkoonne !

-Valokki-

Lisää kuvia Alfheim valokuvablogissani.