Nainen
ei muistanut milloin ja miten paikasta oli tullut hänen kotinsa, vankilansa.
Saarella asuvat kiersivät tummaa ikävän ja surun kehää,
palaneiden toiveiden
tuhkalla.
Hahmot laahustivat ääneti jonossa pysähtymättä, pysähtyminen olisi
tiennyt tuskaa. Ajatukset olisivat saaneet tilaa tulla. Ei !se oli liian
vaarallista.
Saarella ei naurettu, rakastettu laulettu tai halattu. Niihin ei
ollut voimia.
Itkusta muistuttivat enää vain poskille kuivuneet suolaiset
kyynelvanat,
jotka olivat uurtaneet jäljet syvälle ihoon ja sieluun.
Oli
nainen ajatellut lähtemistä, suunnan muuttamista tai mitä tahansa muuta.
Kehässä kulkeminen oli kuitenkin turvallista. Vaikka sanoja ei vaihdettu,
yhteinen paha olo antoi voimaa. Lähteminen oli liian pelottavaa. Hän pelkäsi hajoamista
ja vajoamista yhä syvemmälle. Kehässä hän olisi hengissä.
Vaikka suru ja tuska kuluttivat voimia, ne olivat turvallisen tuttuja.
Saaren
eteläpäässä avautui kerran päivässä kirkas valonsilta. Silta oli kuin laineilla
kimmeltäviä tähtiä. Sillan loppupää jäi arvailujen varaan, koska rannalta ei
voinut nähdä mihin se päättyi. Arvelivat sen olevan kangastus. Vaarallinen se
ainakin oli. Kukaan sillalle lähtenyt ei palannut enää koskaan.
Sillalle
astumistakin pidettiin jo vaarallisena, se vei mukanaan ihan itsestään.
Rannalla
kiisi hyytävä tuuli joka pärski vettä rantakiville ja heitti hiekkaa silmiin. Nainen
tunsi itsensä niin uupuneeksi.
Voi kun hän voisi lopettaa. Voi kun joku ottaisi
syliin, tuudittaisi ja lohduttaisi ,nainen ajatteli. Juuri silloin tuuli yllättäen
vaimeni, tähtien lautta kerääntyi veden pinnalle muodostaen sillan jota aurinko
valaisi. Nainen pysähtyi ja päätti astua sillalle. Jos hän vain kokeilisi,
muutaman askeleen.
Joku
takana tuleva yritti tarttua hihaan kuiskaten ”Älä, se tietää kuolemaa”.
Nainen
ei kuitenkaan enää kuunnellut, hän oli astunut jo sillalle. Jalkojen alla ei
näyttänyt olevan mitään ja se tuntui pelottavalta.
Samalla kuitenkin lämmin ja
hyvä olo virtasi jaloista kehoon.
Mieli täyttyi jollain ihan uudella,
jollain kauan kadotetulla.
Hän katsoi vielä taakseen ja näki tummien hahmojen
jatkavan päämäärätöntä kulkuaan. Joukosta oli kuitenkin erkaantunut muutama
hahmo joka liikkui kohti siltaa.
Oli käveltävä varoen, sillä utu oli noussut sankaksi seinäksi.
Mieleen nousi jo
pelko ja epäilys. Kehässä hän olisi ollut turvassa.
Nyt edessä olevaa ei
näkynyt.
Oli vain luotettava itseensä ja siihen että tie on nyt oikea.
Äkkiä
hän tunsi kuinka joku tarttui häneen sumussa ja kiskaisi voimallisesti
eteenpäin. Kirkas valo häikäisi ja lähes sokaisi naisen. Samalla hän tunsi kuitenkin
ääretöntä iloa ja riemua. Jotain sellaista jota hän ei ollut muistanut olevan
olemassakaan.
Eteen avautui…….
Jokainen voi kuvitella mitä eteen avautui.
Pahasta olosta voi tulla niin turvallista ja tuttua, että siitä irroittautuminen
voi olla liian peloittavaa, lähes mahdotonta.
Varsinkin jo se vaatii suuria elämänmuutoksia .
Usein ihmiset ovat valmiita kärsimään suhteettoman paljon, kestämään huonoa kohtelua ja tuskaa. Ei uskalleta muuttaa tuttua ja turvallista.
Toivon, että itse kuljen valonsillalle rohkeana .
Toivon myös, että takanani ja edessäni on useita kanssakulkijoita.
-Valokki-