Tervetuloa

Pieniä hetkiä elämän arjessa, ohi kiitäviä tuokioita, kiitollisuutta. Utuisia taikatuokioita kun tarina tarttuu sormiin. Ihmetystä luonnon helmassa linnunlaulun kaikuessa korviin. Ajatuksia, iloja unelmia ja suruja. Unien kiehtovaa maailmaa.




torstai 25. elokuuta 2016

Palapelin osanen


Tummuvassa illassa valo muuttuu siniseksi kankaaksi tähtikarttojen taakse. Muutamat valonsäteet juoksevat eksyneenä sinne tänne pimenevällä taivaalla. Kaikki näyttää hekeksi pysähtyvän, juuri kun pimeys ottaa valon viittansa alle. Puiden lehtinen kahinassa, yölinnun laulussa, aallon liikkeessä tyhjä hetki, jonka väliin ikuisuus kutoo jo nauhaa ja liittää tätä hetkeä, sekunteja loputtomaan kudelmaan.

Kaikki on pehmeää, tyyntä ja hiljaista, ajatuksenikin unohtavat loputtoman tarpeensa kertoa lisää kaikesta menneestä, tulevasta ja tulemattomasta. Ajatukset halauavat kertoa loputtomasti asioita. Ne rakastavat kertoa kaikkea noloa, epäonnistunutta ja pelottavaa, jota minulle on tapahtunut tai voi tapahtua hetkellä millä hyvänsä ja ellei minulle niin varmaankin jollekkin läheiselleni. Siksi siirrän ajatukset tarpeettomana läheisen puun oksalle puliskoon siellä.
Tyhjä hetki tuntuu jatkuvan loputtomiin, ikuisuuden puikkojen kilinä on tauonnut ja kudelma pysähtynyt. Tyyneydessä ja ajattomuudessa leijuen voin nähdä itseni ja koko elämänvirran kokonaisena, kauniina, eheänä ja täydellisenä. Osana tätä kokonaisuutta, elämällä tätä pientä elämääni, olen pisara, josta elämänvirta koostuu. 
Olen palapelin osanen joka täyttää kokonaisuuden,
 vaikka koko kuvaa näe en,
 ymmärrän sen suuruuden.
-Valo Ki-

lauantai 6. elokuuta 2016

Mitähän minä sitten tekisin jos?


Kuluva kevät ja kesä on ollut haasteellinen, stressaava, kuluttava painajaismainen ja paljon muuta ei niin ihanaa ja seesteistä. Auringon valon leikkiä kasvoilla ja unenomaista lepotilaa, sitä se ei ole ollut. Kaipaisin nyt jo niin paljon ihan tavallista tasaista ja tylsänkin tapahtumatonta elämää.
Rakkaan ihmisen vakava sairastuminen mullistaa maailman, saa pois raiteiltaan imaisee mukaan pyörteeseen jossa kadottaa helposti oman itsensä ja elämänsä. Päällimäisenä ja vallalla ovat ajatukset " Jos vain jaksan annan kaikkeni ja yritän niin paljon kuin vain voin kaikki muuttuu vielä hyväksi.. muuttuuko?" Milloin väsymys iskee niin lujaa, ettei enää jaksa taistella, välittää, huolehtia, murehtia ja pelätä kaikkea mahdollista tulevaa ja tulematonta.? Voinko lievittää kipujen kanssa riutuvaa, omalla tuskallani? Millon tulee hyväksyntä siitä, että en voi tehdä enempää?


Jatkuva piiritanssi ja piruetit viikatemiehen kanssa muuttavat ihmistä, ilo jää taka-alalle ja ahdistus sumentaa ajatuksia. Lapsenomainen ajattelu saa vallan, että voisin kannatella rakasta ihmistä ja estää edessä olevan, jotenkin muuttaa maailmankaikkeuden käsikirjoitusta. Silloinkin kun ei tarvitsisi huolehtia, rientää jo järjestelemään tulevaa mahdollisien ongelmien varalle. Oma elämä jää elämättä, "ei sen niin väliä minä jaksan kyllä".. jaksanko, tunnistanko oman väsymykseni? Osaanko ottaa etäisyyttä silloin kun tarvitaan?


Mitä minulle kuuluu? kysyn peilin naiselta jonka tukka hassotaa sinne sun tänne ja silmien alla varjot ovat saaneet syvemmän värin. Unettomat yöt, väliin jäänet ateriat ja jatkuva kuristava pelontunne vatsassa murentavat hiljalleen. Pitkään jatkunut huolitilanne on ohjannut toimintani automaattiohjaukselle jossa ei ole järjellä paljoa sanottavaa. Olen muuttunut outojen olojen orjaksi, holtittomien pelkojen hottentotiksi.

Mitähän minä sitten tekisin jos ei tarvitsisi murehtia ja huolehtia? Mitähän minä sitten tekisin jos en eläisi toisen tuskassa ja kivussa, surisi sumentunutta mieltä ja mennyttä ilonpilkettä silmissä.?
Mitähän minä sitten tekisin jos..?
Loputtomien jossittelujen jälkeen jäljelle jää vain hyväksyntä ja luottamus siihen, että kaikki tapahtuu lopulta niin kuin on tarkoitus.
-Valo Ki-