Siinä se yhä istuu, keinussa katonrajassa.
Nuttu hieman nuhruinen, kasvoilla sama viaton hymy,
Meidän kotitonttu.
Se on ollut aina olemassa, lapsuudenkodissani,
en saata muistaa milloin se tuli meille.
en saata muistaa milloin se tuli meille.
Lapsena olin ihan varma, että se on elävä.
Joskus keinu keinahteli villisti, kun tulin sisään.
Olen myös melko varma, että se kadotteli meidän tavaroita.
Sotiki paikkojakin, vaikka äiti oli sitä mieltä, että me olimme syyllisiä.
Tontun tossunpohjat olivat kuluneet, kun tarkastelimme niitä.
Kerran näin ihan selvästi sen parrassa piimää.
Sen nenän kokoinen jälki oli, lypsetyn maidon kermakerroksessa, viileäkomerossa.
Ilkikurinen kikatus kuului, silloin tällöin.
Ajattelin usein, miten ihmeessä se onnistui aina kipuamaan niin nopeasti takaisin keinuun.
Päättelin että sillä täytyi olla apureita, hiiriä tai hämähäkkejä, jotka auttoivat sitä.
Varoittivat tulijoista ja pukivat nopeasti hämähäkin verkot takaisin ylle.
Harhauttamaan, mutta minua ne eivät onnistuneet hämäämään.
Näissä metsissä liihottelimme paljain jaloin, "mielikuvitus kavereiden kanssa"
Hyvää loppuviikkoa kaikille!
Hyvää loppuviikkoa kaikille!