Tervetuloa

Pieniä hetkiä elämän arjessa, ohi kiitäviä tuokioita, kiitollisuutta. Utuisia taikatuokioita kun tarina tarttuu sormiin. Ihmetystä luonnon helmassa linnunlaulun kaikuessa korviin. Ajatuksia, iloja unelmia ja suruja. Unien kiehtovaa maailmaa.




maanantai 12. huhtikuuta 2010

Luontaislääkettä

Lauantai valkeni harmaana olin odottanut kaunista ilmaa, aurinkoa jolla saisin ladattua itseeni vauhtia. Keräsimme kuitenkin tavarat ja suuntasimme mökille. Matkalla iloiset kevätpurot, juoksivat kilpaa vastaan pitkin hiekkatietä, sulavedet kuohuivat joka paikassa. Järvi oli vielä jäässä, mutta kurjet olivat tulleet! ja joutsenet, niiden kirkkaat äänet tervehtivät meitä suon laidasta. Sydänalassa läikähti ilo, muistan kuinka olin hyvästellyt ne syksyllä haikein mielin. Katsellut niiden katoamista horisonttiin, kuunnellut surumielisenä kaikkoavia ääniä.



Läheinen metsä veti puoleensa, sinne oli ihan pakko päästä. Olin matkalla nähnyt että lumi oli sulanut sieltä, sammal mättäät odottivat houkuttelevina. Vanhat kuuset ja männyt seisoivat vaitonaisina utuisessa ilmassa. Astuin metsään varoen, kuin lupaa kysyen. Kävelin syvemmälle, aika tuntui katoavan, eilinen ja huominen jossain toisaalla. Löysin kaatuneen puunrungon jolle kävin istumaan, kuuntelin hiljaisuutta. Puut huojuivat ääneti, latvuksissa kulki pehmoinen tuuli. Kurkien äänet kuuluivat jostain kaukaa, huolet ja alakuloinen olo valuivat vaivihkaa mielestä, sammalille, puiden koloihin, tarttuivat tuulen vireeseen, katosivat. Määrittämättömän ajan kuluttua löysin itseni kävelemässä takaisin mökkipolkua.





Keveämmin askelin, suuntasin mökille, nuuhkaisin ilmassa leijuvaa savun hajua, pääsisin pian lämpöisiin löylyihin. Olen kaikesta huolimatta, onnellinen nainen.



Sunnuntaina, odotettu aurinko alkoi paistamaan iltapäivällä. Teimme siskoni kanssa valokuvausretken, tutkailimme sulavia jäitä ja kosken kuohuja, laitan niistä kuvia valokuvasivuni Alfheimin puolelle. Näillä luonnonlääkkeillä, on taas hyvä ponnistaa alkavaa viikkoa päin. Hyvää työviikkoa kaikille!

2 kommenttia:

  1. Tämä luontohulluus on vinkeä asia, se näköjään kulkee suvussa. Mieheni joskus totesi kun äidin kanssa karasimme pitkin metsää, että näitä ei saa kiinni kuin lassolla kun kerran irti pääsevät metsään. Kevät terveisin ; seijamarjatta

    VastaaPoista
  2. Hei! sisko kiva kun löysit blogiini. Ajattelin, että jos näitä lukiessa voisit kulkea, meidän mukana metsäretkillä ja kaikenkarvaisissa hassutuksissa, joihin meidän on tapana intaantua.

    VastaaPoista